Paradigman käsite on tullut tunnetuksi erityisesti T.S. Kuhnin teoksen ‘The Structure on Scientific Revolutions’. Kuhnin mukaan paradigma on jonkin tieteenalan tutkijayhteisön tutkimustyötä ohjaava ‘uskomusten’ ja menetelmien joukko. Paradigma liittyy tieteellisiin vallankumouksiin, joissa tämä tutkijayhteisön tutkimustyötä ohjaava ‘uskomusten’ ja menetelmien joukko ‘paradigma’ vaihdetaan uuteen, jolloin koko tutkimusala kokee radikaalin mullistuksen. Tämän mukaan tiede ei ‘kasva’ kumulatiivisesti vaan ‘kehityksessä’ voi tapahtua sellaisia teoriakontekstin merkittävästä muutoksista, vallankumouksista johtuvia hyppäyksiä, ettemme voi enää puhua kumulatiivisesta kehityksestä.

Kuhnin lähti ajatuksesta, että kenties tiede ei kehitykään yksittäisten löydösten ja keksintöjen kasautumisen seurauksena. Poikkeustiloja, joiden kuluessa ammattikunnan sitoumukset muuttuvat, Kuhn kutsui tieteellisiksi vallankumouksiksi. ‘Normaalitiede’ tarkoittaa tiukasti yhteen tai useampaan aikaisempaan tieteelliseen saavutukseen perustuvaa tutkimusta, jonka saavutuksen tietty tiedeyhteisö katsoo jonkin aikaa olevan toimintansa perusta. Normaalitiede, toiminta johon useimmat tiedemiehet käyttävät väistämättä likimain kaiken aikansa, sisältää oletuksen, että tiedeyhteisö tietää, millainen maailma on. Toiminnan menestys perustuu suurelta osalta yhteisön haluun puolustaa oletustaan tarpeen vaatiessa kalliiseenkin hintaan.

‘Paradigma’ käsitettä Kuhn luonnehtii toteamalla, että termi pyrkii ilmaisemaan sen, että todellisen tieteen harjoittamisen hyväksytyt esimerkit, joihin lait, teoria, sovellukset ja instrumentointi yhdessä kuuluvat, tuottavat malleja ja niistä syntyy erityisen johdonmukaisia tieteellisten tutkimusten perinteitä. Historioitsija kuvaa näitä perinteitä termeillä ‘Kopernikuksen astronomia’, ‘Newtonin dynamiikka’ jne. Jonkun paradigman puitteissa toimiminen on ikään kuin yksilön tieteellisen toiminnan edellytys. Ne jotka eivät halua tai pysty sovittamaan työtään paradigman mukaiseksi, joutuvat työskentelemään eristyksissä tai liittymään johonkin toiseen ryhmään (toisen kilpailevan paradigman kannattajiin). Mikäli tutkija ei liity mihinkään tiedeyhteisöön (ja mukaudu sen paradigmaan) , hänet yksinkertaisesti suljetaan ammattikunnan ulkopuolelle, minkä seurauksena hänen työnsä jää huomiotta. Tutkija voi tietenkin tarkoituksellakin toimia näin ja jäädä tiedeyhteisön ulkopuolelle. Toisaalta joka tapauksessa tieteellisen vallankumouksen taitekohdassa luovien tiedemiesten on toisinaan kyettävä elämään sekavassa tai epävarmassa maailmassa.

Normaalitutkimus, joka on Kuhnin mukaan kumulatiivista, menestyy koska tiedemiehillä on säännöllisesti taito valita ongelmia, jotka voidaan ratkaista jo olemassa olevia käsitteellisillä ja laitetekniikoita lähellä olevilla muunnoksilla.

Tieteellisten vallankumousten ‘valmisteluun’ liittyy oleellisesti anomaliat, eli esiin tuleva ilmiö, jonka havaitsemiseen paradigma ei ole valmistanut tutkijaa. Teorian on vaikutettava kilpailijoitaan paremmalta, jotta se hyväksyttäisiin paradigmaksi - vanhemmat koulukunnat häviävät asteittain.

Uusi paradigma saattaa syntyä epähuomiossa pelatessa vanhoilla säännöillä, mutta sen hyväksyminen edellyttää toisen sääntöjoukon kehittämistä. Paradigman aseman saavuttanut tieteellinen teoria on pätemätön vain jos sen tilalle on asettaa vaihtoehto. Yhden paradigman hylkäyspäätös on aina samanaikaisesti toisen paradigman hyväksymispäätös - jos paradigmaa ei korvata, hylätään itse tiede. Taiteilijoiden tavoin luovien tiedemiesten on toisinaan kyettävä elämään sekavassa maailmassa. Vähitellen syntyy yhä enemmän ja enemmän tunnustettuja anomalioita, joiden luonteenomainen piirre on itsepintainen mahdottomuus sovittaa niitä olemassa oleviin paradigmoihin (tai vallitseviin). Näin syntyy tieteellisiä vallankumouksia kuten esim. newtonilaisen dynamiikan korvaamien einsteiniläisellä dynamiikalla.

Tänä päivänä paradigma-käsitteestä voidaan katsota tulleen jo yleiskäsite, jolla voidaan tarkoittaa

mitä tahansa rajallista käsiterakennelmaa ja uskomusten joukkoa. Oleellista käsitteelle on se, että paradigmaan tai uskomukseen liittyy oma käsitteiden verkosto. Paradigman muutoksessa eli tieteellisessä tai käsitteellisessä vallankumouksessa, näkemys ja merkitykset vaihtuvat, useat

paradigmaan liittyvät termit saavat uuden merkityksen ja katsontakulma tai ajattelutapa asian suhteen muuttuu oleellisesti tai vaihtuu. Paradigman muutos tarkoittaa siis mullistavaa muutosta teoriassa, käsitejärjestelmässä, taiteen suuntauksessa jne. Tyypillistä paradigman käsitteelle on, että aikaisempaan näkemykseen on tehtävä perustava muutos, joka ilmenee uusina käsitteinä, kielen muuttumisena, aikaisempien oletusten muuttumisena jne.

Paradigman muutosta voidaan pitää jonkinlaisena luovana murroksena tai luovana vallankumouksena, jossa on tyypillisesti kysymys merkittävästä luovasta teosta. Oleellista paradigma käsitteessä on se, että se valaisee käsitteidemme, kielemme, teorioidemme ja uskomustemme suhteellisuuden, ne toimivat vain tiettynä hetkenä vallinneessa kontekstissa, vaikka maailma pysyy, se tapa, jolla me sitä kuvaamme tai ilmaisemme voi muuttua merkittävästikin.

Se, että tiedeyhteisöt toimivat niin kuin toimivat, asettavat sääntöjä ja rajoituksia ja antavat ‘annettuina’ valmiita termejä, metodeja ja malleja, joita on käytettävä, mahdollistaa itse asiassa koko tiedeyhteisön sosiaalisen toiminnan. Tämä on tietenkin luovuuden kannalta lyhyellä aikavälillä rajoittavaa ja omalla tavallaan luovuutta karsivaa, mutta toisaalta edellytys sille, että tiedeyhteisö voi olla olemassa ja keskustella keskenään ja vaihtaa kokemuksia. Oikeastaan tästä seuraa, että ‘edistyksen’ on tapahduttava vallankumousten kautta, nämä vallankumoukset voivat parhaimmillaan olla juuri niitä suuria luovia tekoja, esim. maakeskeisen maailmankuvan/ astronomian vaihtuminen auringon keskeiseen. Pienimuotoisina muutoksina voisi pitää esim. käsitystä aivosolujen jatkuvasta tuhoutumisesta aikuistumisen jälkeen; kun on ajateltu aivosolujen tuhoutuvat ihmisen iän myötä, niin nyt on tullut ehdolle teoria, jonka mukaan aivosolut voivat myös jossain määrin lisääntyä ja lisääntyisivät sitä enemmän mitä enemmän aivoja käyttää.

Paradigman käsitettä voidaan ja on pyritty käyttämään myös tieteen ulkopuolella esim. taiteessa ja

taideyhteisössä voidaan nähdä samankaltaisia piirteitä, kuin tieteessä, jolloin eri aikakausina vallitsevat taideyhteisöt määrittelevät hyväksyttävän paradigman, vaikka taiteessa ei välttämättä

ole pyrkimys ‘edistyä’ sillä tavalla kuin tiede pyrkii edistymään maailman ilmiöiden selittämisessä. Taideyhteisö voi hyvinkin tarkasti määritellä, mitä on normaalitaide tiettynä hetkenä ja uuden paradigman syntyminen ja siihen siirtyminen voi edellyttää asenteellisen ‘vallankumouksen’ taideyhteisössä.

Kiihottavana käsitteenä paradigman käsitekin leviää ja on levinnyt yleiseen käyttöön, jolloin sen

merkitys luonnollisesti hämärtyy alkuperäiseen nähden, mutta tämä on toisaalta kielen luonnollista kehitystä.

Onko mahdollista, että myös taiteessa olisi paradigmoja ja käsitekehikkoon liittyvää normaalitiedettä, taiteen ulkopuolelle jäämistä, anomalioita ja vallankumouksia? Taiteen lähes yksinomaisena tarkoituksena on tuottaa luovia tekoja, voiko taiteen piirissä vallita silloin tarkoin rajatut taideyhteisönsä, joilla on omat taidenorminsa ja arvostuksensa, jotka ovat pysyviä niin kauna kunnes tulee taiteen vallankumous ja taideparadigma vaihtuu toiseksi?

Tässä suhteessa ja uuden hakemisensakin suhteen, taiteen eroavat jonkun verran toisistaan.

Sanataide, näyttämötaide, kuvataiteet, musiikki ja uudet media- ja ilmaisutaiteet ovat tietyllä tavalla

omia maailmojansa. Tieteeseen rinnastaen myös taiteeseen liittyy ‘inhimillisiä’ piirteitä siinä mielessä, että taiteenharjoittamiseen vaikuttaa mm. arvostus, valta, liittoutuminen, sisäänpäin kääntynyt yhteisöllisyys, kateus, pelko, raha, apurahat ja konservatiivisuus. Koulukuntia on taiteessa ollut aina ja tietty konservatiivisuus on luonnollista siinä mielessä, että se mahdollistaa kommunikoinnin ylipäätänsä. Taideyhteisöt suojaavat usein reviirejään liittojensa kautta, siten yhteisöön sisäänpääsyyn saatetaan vaatia usean liittoon jo ennestään kuuluneen suositus, tämä omalta osalta estää yllättävän ‘vallankumouksellisen’ pääsyn taiteeksi. Konservatiivisuuden suhteen vanhat taiteet tuntuvat edustavan ääripäätä, näistä mainittakoon klassinen musiikki, joka on erittäin tarkoin arvostelukonsensuksen ja erilaisten klikkiytymien kautta ankkuroitunut vanhaan totuttuun maaperään.

Aina on jollakin tavalla määrittynyt se, mikä on hyväksyttävää taidetta ja mikä ei. Tässä on lisäksi

yleensä vallinnut kaksi näkemystä eli suuren yleisön näkemys ja taideyhteisöjen näkemys.

Tiedeyhteisöihin rinnastaen puhumme tässä yhteydessä kuitenkin lähinnä taideyhteisöjen näkemyksestä. Taideyhteisöt kunakin aikana käytännössä määrittävät mikä on taidetta ja mikä ei.

Jos teet taidetuotteita, joita ei taideyhteisöstä käsin katsota taiteeksi, olet taideyhteisön ulkopuolella, etkä siis ole taitelija. Aina on olemassa marginaaliryhmät ja kokeilijat, jotka rakentavat anomalioita

hyväksyttyjä taidekäsityksiä vastaan. Jossakin vaiheessa osa taiteen ulkopuolelle luokitellusta saatetaan laskea mukaan taiteeseen. Tämä ei yleensä näytä tapahtuvan varsinaisesti vallankumousten kautta vaan enemmänkin soluttautumismenettelyllä. Taide ei ylipäätänsä näytä muuttuvan hyppäyksittäin vallankumouksien kautta vaan hiljalleen muuntumalla ameban tavoin.

Vaikka rinnasteisesti paradigma-käsitteistön termistöä voidaan käyttää taiteesta puhuttaessa,

eivät käsitteet suoraan näytä olevan siirrettävissä taidemaailman termistöön.