Odotamme ulkona aamupäivällä vähän ennen kello yhtätoista museon avaamista. Museoon jonottaa suuri joukko ihmisiä, etupäässä koululaisia, nuoria voimakkaita ja itsetietoisia skandinaaveja. Joukossa on mukana myös vanhempaa väkeä. Tukholman Modernin taiteen museo oli avattu samana keväänä Skepholmenin saarella Tukholman ydin keskustan edustalla. Museo on sijoitettu vahoihin parakkirakennuksiin. Ympärillä on 1800-luvun rakennuksia, mikään ei viesti moderniin taiteeseen.

Museossa oli meneillään perusnäyttelyn lisäksi Jean Miron abstraktien töiden näyttely käsittäen 80 työtä Miron eri aikakausilta. Museo avataan ja pääsemme aikaa myöten jonottamalla sisälle, menemme ensi Jean Miron näyttelyyn. Näyttely on yhdessä valtavassa huoneessa, joka on jaettu osiin liikuteltavin väliseinin. Näyttelystä saa kokonaiskuvan yhdellä silmäyksellä.

Yleisön ensireaktio on hämmentävä. Miro edustaa surrealismia ja hänen maalaustyylinsä on hyvin abstrakti. Näyttää siltä, että suurin osa yleisöstä ei ole tarkalleen tiennyt etukäteen mihin näyttelyyn he ovat tulleet. Yleisön ensireaktio on arka, ihmettelevä, selvästi pelon sävyttämä. Töistä ei heti saa millään kiinni. Koululaisilla on kädessään paperia, joihin heidän on tarkoitus kirjata koulutehtävänä jotakin töistä. Joukko nuoria tyttöjä kiertää taululta toiselle ja toteaa ’abstraktia, abstraktia’, ohittaen taulun kerrallaan. Hermostuneisuus ja nolostuneisuus leijuu ilmassa.

Esillä on myös töitä taiteilijan varhaisvuosilta, jossa on mukana selvää realismia ja maalausten kohteet on tunnistetavissa tutuilla kodeilla ‘talo ja puutarha’, ‘nainen’. Nuoria kerääntyy aluksi enemmän tunnistettavien taulujen ympärille.

Noin viidentoista minuutin päästä yleisön pelokas asenne näyttelyyn alkaa hälvetä. Tuttuja koodeja on alkanut löytyä enemmän, tauluilla on mm. nimiä ‘mies ja hämähäkki’, ‘maalaus’, ‘taivaankultainen’. Nimien avulla tauluja voi liittää tuttuun opittuun koodijärjestelmään, ne eivät enää olekaan niin outoja ja pelottavia. Puheensorina voimistuu ja myös taiteellisesti orientoituneet koululaiset voivat ilmaista vaikutelmiaan ‘hieno keltainen’.

Abstraktin maalaustaiteen peruselementit ovat väri ja muoto. On mielenkiintoista, että väri ja muoto eivät saa vastakaikua, ellei niitä liitetä johonkin tutuun ja ‘turvalliseen’. Olemme tottuneet, että esim. verhoissa voi olla ei-esittäviä kuvioita (muotoja) ja erilaisia värejä, tässä yhteydessä ne tuntuvat luonnolliselta, mutta jos leikkaamme verhosta palasen, kehystämme sen ja laitamme seinälle, se on joidenkin mielestä outo ja jopa pelottava tai ainakin ärsyttävä. Olemme tottuneet väreihin mm. luonnossa maisemissa, puissa, auringonlaskussa, voimme ihailla auringonlaskun värejä lähes sellaisenaan, oleellista kuitenkin on, että ne liittyvät auringonlaskuun, tuttuun koodistoon. Muotoja voimme sallitusti tai turvallisesti ihailla, jos se on muuten tuttua mm. arkkitehtuurissa tai barokkipuutarhassa. Oleellista tässä on, että voimme oppia puhtaan värien ja muotojen ihailun myös oppimisen kautta, mutta se edellyttää että sallimme sen ja olemme siitä kiinnostuneita.

Yksi tutun koodin antaja abstraktille teokselle on työn nimi. Kun taulu saa tutun nimen, voimme alkaa yhtenä keinona tarkastella teosta nimen kautta. ‘Kyllä hämähäkki ja mies noista koukeroista voidaan päätellä’. Nimi sinänsä on periaatteellisesti vain teoksen identifikaatio, henkilötunnus, nimi liitettynä tekijään yksilöi yleensä teoksen. Kuitenkin nimellä näyttää katsojalle olevan myös kolmas ulottuvuus, nimen kautta saattaa alkaa teokseen tutustuminen ja teosta voidaan arvioida onko se nimensä mukainen.

Kun olemme palaneet seurueeseemme laivalla, olimme Tukholman risteilyllä Suomesta käsin, tulee jossakin vaiheessa puheeksi, että kävimme uudessa Tukholman Modernin taiteen näyttelyssä. Reaktio on taas yllättävä eräs henkilöistä esittää, että jossakin modernin taiteen näyttelyssä on kuulemma näyttelytyönä raakaa lihaa ja päivittelee tilannetta. Usea kanssaihminen yhtyy päivittelyyn, ‘kyllä on kauheaa, kun mitä tahansa saa esittää taiteena’, ‘on yleisön aliarvioimista ja loukkaamista laittaa lihaa näytteille taidenäyttelyyn’. Koko moderni taide tyrmätään saman tien. Mielenkiintoista on tuo reaktio, joka viittaa jälleen pelkoon outoutta kohtaan. Joku, jota ei ymmärretä, halutaan tuomita ja kieltää.

Luovuus edellyttää tuttuuden hylkäämistä. Kyse on nimenomaan luovuuden perusprinsiipistä. Selviytyminen arkipäivästä edellyttää tuttuutta, kaikki outo hälventää tuttuuden kautta tulevaa turvallisuutta. Luovuus edellyttää vahvuutta ja rohkeutta, uskallusta yrittää jotakin sellaista mikä ei ole sallittua tai mihin ei ole totuttu. Mitä vaikeammasta uudesta asiasta on kyse, sitä valtavampaa luottamusta siihen, että on oikealla tiellä, edellyttää luovan teon toteuttaminen.