Edellä on esitelty osa siitä valtavasta määrästä ominaisuuksia ja piirteitä, joita kirjallisuudessa on esitetty luovan ihmisen tai luovaan tekoon liittyviksi ominaisuuksiksi. Osa ominaisuuksista ja piirteistä on selvästi päällekkäisiä tai rinnakkaisia ja osa ehkä jopa keskenään ristiriidassa. Asiaa selkeyttääksemme pyrimme seuraavassa ryhmittelemään piirteet omien asiakokonaisuuksien alle.

Vaikka luovuus liittyy kaikkeen ihmisen toimintaan, ei kaikissa teoissa voida puhua luovista teoista, koska suurin osa teoista on arkipäiväistä toimintaa, vaikka ne sisältäisivätkin luovia tekoja, ne eivät yleensä ole merkittäviä. Tällaisia ovat usein nimenomaan aikaisemmin kuvatut arkipäivän luovuus ja luova ongelman ratkaisu. Jatkossa tarkoitamme luovilla teoilla lähinnä merkittäviä luovia tekoja.

Kun tarkastelemme luovuutta ja vielä erikseen luovaa tekoa, voimme nähdä, että merkittävä luova teko vaatii toteutuakseen hierarkisen joukon ominaisuuksia ja piirteitä. Ihmisen lahjakkuus ja persoonallisuus rakenne muodostavat yksilöllisen pohjan luovuudelle. Ne eivät ole kuitenkaan riittäviä ehtoja. Niiden lisäksi tarvitaan mm. motivaatio (ja intohimo) tavoitteen, luovan teon kohteen syntymiseksi sekä lisäksi yleensä kovaa raakaa työtä tavoitteen toteuttamiseksi. Nämä muodostavat luovuuden välttämättömät reunaehdot. Lisäksi tarvitsemme yksilöllisiä luovuutta edistäviä tekijöitä, kuten sosiaalisen paineen kestoa ja systemointikykyä. Luovuuden varsinaisen kovan ytimen muodostavat yksilölliset luovuutta edistävät asennetekijät.

Näin saamme kolme luovuuden ehdot muodostavaa hierarkista ryhmää

1. Luovuuden välttämättömät reunaehdot

2. Luovuutta edistävät perustekijät

3. Luovuuden kova ydin

Nämä ovat keskenään hierarkisia sillä tavalla, että luovuuden perustekijät edellyttävät toteutuakseen reunaehdot ja kova ytimen toteutumista puolestaan edesauttaa luovuuden perustekijät.

Nämä osajoukot voidaan tarkentaa seuraavilla atribuuteilla:

Luovuuden välttämättömiä reunaehtoja ovat

- tavoite

- motivaatio

- tarvittava lahjakkuus

- kova työ

Luovuutta edistäviä perustekijöitä ovat

- sosiaalisen paineen kesto

- syvällinen asiaan perehtyminen

- systemointikyky

- usko tavoitteen saavuttamiseen

Luovuuden kovan ytimen muodostavat

- ennakkoluulottomuus (itsenäisyys, rohkeus)

- uteliaisuus uuteen (kysymisen kyky)

- kiinnostus kaikkeen kohteeseen liittyvään (intohimo)

- kyky nähdä olennainen (epäilyn kyky, ’keisarilla ei ole vaatteita’)

- intuition hyödyntäminen (vaiston käyttö)

Edelliset ehdot täyttyvät harvoin luovimmallakaan yksilöllä. Merkittävä luova teko ei kuitenkaan toteudu, ellei edelliset ehdot täyty oleellisilta osiltaan. Lisäksi luovuuden ehdot korostuvat nimenomaan luovaan tekoon liitettynä ja varsinkin jälkeen päin arvioituna. Luovuus on sillä tavalla uinuva kyky, että yksilölläkin sen esiintyminen vaihtelee, yksikään yksilö ei ole kaiken aikaa

luova. Luovuutta on myös taito käyttää, herättää tuo uinuva kyky.

Edellä esitetyistä luovuuden perusehdoista saamme seuraavanlaisen hierarkisen rakennekaavion:

Luovuus on siis erittäin moniulotteinen ja periaatteessa hierarkinen tai verkostoitunut kokonaisuus.

Se vaatii periaatteessa hyvin erilaisia asioita. Toisaalta edellinen kaavio osoittaa, että luovuudessa ei ole mitään mystistä, se on erittäin selväpiirteistä. Lisäksi useimpia luovuuden edellyttämiä ominaisuuksia tai valmiuksia voidaan kehittää.

Edellä olevasta luettelosta voimme todeta, että sieltä puuttuu mm. sellaiset seikat kuin alkoholismi, hulluus, inspiraatio, taiteellisuus, nerous, prosessi, luova teko, luova tuotos, prosessi ja (valmis) luovuus. Ne eivät todellakaan ole keskeisiä tekijöitä tai ominaisuuksia luovuutta, luovaa persoonallisuutta tai kykyä määriteltäessä.

Käymme seuraavassa vielä läpi luovuuden mahdollistavia tekijöitä.

Yleensä luovan työn lähtökohtana on selvä pyrkimys luovaan tekoon. Esim. taiteilijoilla tämä on selkeä lähtökohta, koska heillä on yleensä päämääränä tuottaa luovia tekoja, tämä sisältyy lähes määritelmällisesti taiteilijan käsitteeseen. Kirjailijalla luovan teon kohde on tyypillisesti uusi ainutlaatuinen kirja ja taidemaalarilla uusi merkittävä maalaus. Tämä yleinen päämäärä ei kuitenkaan riitä luovan teon päämääräksi. Taiteilijan esim. kirjailijan asema on tässä mielenkiintoinen, voihan olla, että joillakin ihmisillä kehittyy elämänsä aikana idea esim. yhdeksi kirjaksi. Kun kirjailija-nimike otetaan ammatiksi, päätetään etukäteen, että aiheita kirjoihin tulee elämän varrella oletetusti riittävästi. Tässä on tietenkin vaara ajautua kirjailijan ammatissa toimittajaksi, jossa aiheita on vain keksittävä ja kirjoja kirjoitettava, luovien ideoiden puuttuessa, koska kirjailijan ammatti on tullut valittua.

Kirjailijan tai taidemaalarin luovan teon idea tulee olla tietenkin tarkemmin määritelty kuin vain lajin mukainen taideteos. Emme mene tässä tarkemmin siihen prosessiin, miten aiheita taideteoksiin syntyy, kuitenkin esim. kirjailijalla on tyypillisesti mielessään idea kirjan sisällöstä ja tyylistä kun hän on kirjan kirjoittamista aloittamassa. Tähän vaikuttaa koko hänen aikaisempi elämän ja kirjoittajan kokemuksensa sekä historiallinen hetki ja yhteisö, jossa hän kirjaa kirjoittaa.

Lopullinen idean luovasta teosta ei yleensä kuitenkaan ole valmis tai yksilöity kun sitä ruvetaan tuottamaan, muutenhan luova työ olisi jo tehty. Idea luovasta teosta on pikemminkin enemmän tai vähemmän epämääräinen päämäärä, jota kohti edetään. Esim. tutkimustyössä voi olla tavoitteena ratkaista jokin ongelma, jos ongelman ratkaisu löytyy saattaa syntyä uusi luova teko, joka voi olla esim. ratkaisumalli tietylle ongelmalle tai kokonaan uutta luova teoria.

Idea luovasta teosta myös tyypillisesti usein muuttuu, siten että ‘alkuperäisen’ työn aikana voidaan keksiä kokonaan uusia idea, jota lähetään toteuttamaan. Vaikka luovissa teoissa voidaan jossain määrin joskus puhua sattumasta, on idea luovasta teosta, päämäärä, yleensä edellytys sille, että ylipäätänsä jotakin merkittävää voidaan aikaansaada.

Luova työ vaatii yleensä valtavan määrän ponnisteluja, jollei riittävää määrää motivaatiota työn tuottamiseksi ole, on sillä taipumus jäädä tekemättä. Motivaatio voi olla ulkoa annettu tai sisäinen (ks. T.M. Amabile). Yleensä luovaan tekoon liittyy voimakas sisäinen motivaatio, intohimo. Yksilölle on syntynyt suuri sisäinen halu ja tarve toteuttaa jokin teko, joka voi olla sävelmä, näytelmä, tutkimustulos jne. Koska luova työ on yleensä erittäin pitkäjänteistä ja sen edessä on lähes pelkästään esteitä, tarvitaan erittäin motivoitunutta henkilö, jotta hän voi ylittää kaikki esteet ja kestää luovaan työhön liittyvä voimakas sosiaalinen paine, mikä tulee vastaan eri tavoin. Pelkkä kunnianhimo ei yleensä riitä luovaan tekoon, vaikka luovat persoonat useimmiten ovat kunnianhimoisia, luovassa motiivissa on kyse kuitenkin suuremmasta asiasta.

Luova työ kuten kaikki työ vaatii oman lahjakkuutensa, opiskelunsa ja harjoittelunsa. Ilman lahjoja ja harjoittelua ei voi tulla mestariksi nykyisin millään alalla. Kukin ala vaatii omansa. Merkittävä luova teko omalla alallaan, edellyttää jo sitä, että olet ’mestaruusluokassa’, kisällin opit on suoritettu. Aikaisemmin olemme todenneet, ettei tarvitse olla nero, kyetäkseen luovuuteen, toisaalta täysin ilman lahjojakaan ei voi paljon saada aikaan, ylimääräistä annettua luovuuden lahjaa ei ole olemassa. Luovuus vaatii toteutuakseen lähes aina kovaa työtä, silloin kun puhutaan merkittävästä luovasta teosta. Toisaalta kovalla työllä voidaan osittain korvata lahjakkuuden puutetta. Taitelijat tuovat usein esiin näkemyksen, jonka mukaan taitelijan esim. kirjailijan ammatti ei ole romantiikkaa ja inspiraatiota, joka vaatii kovaa työtä ja ’istumalihaksia’.

Luovan teon toteuttamiseen liittyy yleensä kova sosiaalinen paine, joka on omalta osaltaan estämässä tekoa. Koska luovuudessa puhutaan aina uuden asian tuottamisesta, syntyy paine juuri tästä alkuasetelmasta. Merkittävää luovaa tekoa työstettäessä joudutaan rikkomaan vallitseva hegemonia, kyse on uudesta näkemyksestä, merkityksestä, tyylistä, paradigmasta tai vastaavasta.

Vallitsevalla hegemonialla on aina luontaiset puolustajansa. Kaikelle uudelle löytyy aina vastustajansa ja toisaalta jo yleinen kadehtiminen tai kollegoiden kilpailuasema aiheuttaa vastustusta ja esteitä. Paradigma on tässä mielessä malliesimerkki. Paradigmassa kaikki rakentuu vallitsevan hegemoinian puolustamiseen ja sen säilyttämiseen. Mikäli yksi peruspilari muutetaan, saattaa koko rakennelma romahtaa. Paradigma, jonka puitteissa työskennellään, antaa yleensä omat perusterminsä ja teoriansa, mihin kaikki paradigman käsiterakennelmat perustuvat. On täysin erilainen lähtökohta tehdä taidetta jos paradigmana on näkemys, että vain realismi on taidetta (vrt. sosialistisen realismin aika Neuvostoliitossa), kuin jos vallitsee vapaampi ja laajempi näkemys taiteen käsitteestä.

Luova henkilö kokee sosiaalista painetta työhönsä ja työskentelyynsä liittyen eri tavoin perheestään, lähiyhteisöstään, kollegoilta, arvostelijoilta ja koko ympäröivästä yhteiskunnasta. Uusi nähdään yleisesti useimmiten pelottavana tai uhkana, täältä pääosin sikiää vastustus.

Tiedemiehelle kova työ on luontainen tapa ajatella luovaa työskentelyä. Tosiasiassa kuitenkin se on myös useimpien taitelijoiden näkemys siitä, miten hyvä taide syntyy. Kyse ei siis ole inspiraatiosta tai synnynnäisestä neroudesta vaan kovasta työstä. Vaikka lahjakkuutta olisi runsaasti, seuraa siitä useimmiten vain se, että työssä kyetään menemään syvemmälle ja pidemmälle. Uusilla innovatiivisilla alueilla voivat luovat muutokset syntyä myös äkillisinä ideoina, ikään kuin pienemmän ponnistuksen kautta, mutta tämä johtuu pikemminkin alan uutuudesta kuin varsinaisesta panostarpeesta. Näin siitäkin huolimatta, että useimmiten se luovan hetken synnyttävä neronleimaus on äkillinen idea, mutta jotta tuo idea saavutettaisiin edellyttää se useimmiten laajaa valmistautumista ja perehtymistä. Perehtymisen kautta syntyy se ylimääräinen asiantuntemus, joka mahdollistaa luovuutta. Perehtymällä asiaan saavutetaan syvällinen tieto työnkohteen ympäristöstä ja voidaan löytää uusia lainalaisuuksia tai ulottuvuuksia ja sitä kautta päästä luovuuden lähteille kyseisessä asiassa, kyetä löytämään uusi vastaus tai ratkaisu.

Luovuus ja luova työ nähdään arkikielessä usein ihmeenä, omaa lahjakkuutta vaativana, intuitiivisena ja logiikan vastaisena. Tosiasiassa luovuudessa on aina tavalla tai toisella uuden käsiterakennelman rakentamisesta ja tämä vaatii ’systeemin rakentajan kykyjä’. Luovuuden myyttejä käsittelevässä luvussa tulemme käsittelemään tarkemmin näkemystä, että luovuus epäloogisena ja pelkkänä intuitiona on pelkkä myytti.

Luovan taiteilijan, tiedemiehen tai yrittäjän työ on yleensä jatkuvaa lähes keskeytymättömänä jatkuvaa tietoista tai alitajuista työskentelyä, missä painitaan ongelmien tai tavoitteiden kimpussa joko valveilla tai unissa. Työ ei siis ole hetkellistä tai äkillistä, vaan se on jatkuvaa mielen verkoston rakentamista, missä jo toteutetuista tai selvitetyistä vaiheista edetään uuteen vaiheeseen tai tilanteeseen. Tässä mielessä luova työ on systeeminrakentamista, että uudet asiat on voitava kutoa jollakin keinoin vanhaan ympäristöön, muuten ne eivät ole ymmärrettäviä. Tässä on myös vaarana , että esimerkiksi taitelija karkaa syvällisellä perehtymisellään ja uuden luonnillaan, niin kauas, että hän ei enää tavoita töillään yleisöään, kuin mahdollisesti tulevissa sukupolvissa.

Tavallaan motivaatioon liittyvä asia on se, että luovan työn suorittajalla tulee olla luja usko siihen, että hän pääsee tavoitteeseensa. Hänen tule kyetä arvioimaan ainakin omasta mielestään, että tavoite on saavutettavissa, vaikka kaikki muut sitä epäilisivät. Hänen tulee uskoa ja ymmärtää, että tavoite on ylipäätänsä tavoitettavissa ja että hän kykenee sen itse tai apujoukkojen avulla saavuttamaan.

Yleensä tämä usko syntyy ihmiselle kokemuksen kautta vaihe vaiheelta. Vähitellen opitaan tajuamaan omien menettelytapojensa oikeus pienempien ja mahdollisesti osatavoitteiden myötä.

Voimakkaat ennakkoluulot ovat luovuuden pahin este, toisaalta ennakkoluulot ovat paras keino selviytymiselle useimmissa arkipäiväisissä tilanteissa. Ennakkoluuloissa on kyse uskosta, toisaalta kaikki tieto on uskoista ja siis ennakkoluuloa. Kyse onkin siitä, minkälaiselle oletus- tai tietorakennelmalle ennakkoluulot rakentuvat ja toisaalta siitä kuinka voimakkaasti arkipäiväiset käsitteet ja näkemykset ankkuroidaan arkipäivän uskomuksiin. Ennakkoluulottomuudessa on kyse kyvystä liikkua dynaamisella käsitteistöllä ja näkemysarkkitehtuurilla.

Arkipäivän ennakkoluuloa on se, että uskotaan auringon nousevan myös huomen aamulla, koska se on noussut tähänkin asti. Ennakkoluulo, usko tai luulo voi olla myös hyvin perusteltu, jolloin sillä voi olla tieteellistä tai muuten arkipäivästä empiiristä todistusaineistoa, johon henkilö nojaa. Hyvin perusteltua uskomusta voidaan kutsua tiedoksi, joka eroaa luulosta siinä, että jollakin yleisesti hyväksytyllä tavalla kyseinen väite tai käsitys katsotaan oikeaksi.

Tässä mielessä ennakkoluuloksi voidaan kutsua sitä, että yksilö omaa sellaisen käsityksen jostakin asiasta esim. sanan tai termin merkityksestä, arkipäivän lainalaisuudesta tms., siten että ko. käsitys on vain luuloa tai, että epävarmassa tilanteessa yksilö kiinnittää käsityksen vailla riittävää evidenssiä. Ennakkoluulottomuudesta voidaan vastaavasti puhua silloin, kuin yksilö ei kuvittele tietävänsä jos hän ei tiedä, vaan vasta luulee eli että hän on valmis luopumaan käsityksestään ja käyttää sitä ainoastaan toistaiseksi instrumentin omaisesti. Ennakkoluuloton ei omaksu epävarmaa tietoa totena eikä yleensä omaksu vallitsevia näkemyksiä totena vaan korkeintaan instrumenttina. Ennakkoluuloton tietää, että kaikki näkemykset kelluvat todellisuuden pinnalla ja ne on aina vaihdettavissa jos löytyy parempaa todistetta sille, että näin on syytä tehdä.

Uteliaisuus uuteen kuvaa sitä lapsenomaista intoa ja kiinnostusta, jota (luovalla) ihmisellä on kaikkeen ja varsinkin kaikkeen uuteen. Luova ihmisen tiedollistaidollinen halu on tietää ja oppia kaikki kaikesta. Luonnollisesti hänellä on myös kyky karsia, olla kiinnostunut siitä, millä on todellista merkitystä. Tällainen avoin asenne ilmenee myös siten, että luovalla ihmisellä on melko voimakas taipumus kyllästyä. Tämä asenne omaa jossakin määrin riippuvaisuuden kokea koko ajan jotakin uutta. Luovan ihmisen halu voi jakautua tässä yhteydessä universaaliin kiinnostukseen eli kiinnostukseen kaikesta, jolloin usein saattaa tulla ongelmaksi, että ei ole mahdollisuuksia toimia riittävällä panoksella jollakin alalla, jotta jotakin merkittävää saataisiin aikaan. Toisaalta parhaimmillaan meillä on tässä tapauksessa käsissämme on ns. universaali nero. Toinen tapa painottaa kiinnostusta on erikoistua, jolloin yksilö voi keskittyä hyvinkin suppeaan alueeseen ja kokea uutuuden kokemuksensa alan sisällä. Tieteen tekeminen ohjaa usein tyypillisesti jälkimmäiseen vaihtoehtoon, tätä määrä jo hyvin pitkälle tiedeyhteisöjen hyvin yhteinen metedologinen paradigma.

Ilman intohimoa ei synny nerokkuutta, ilman suurta intohimoa ei voi olla suurta luovuutta.

Intohimo kuvaa sitä intensiteettiä, jolla luova yksilö suuntautuu tuotoskohteeseensa. Intohimo on se voima, joka yleensä auttaa voittamaan esteet, se on se voima joka auttaa ylittämään mahdottomat rajat, se kyvyttää katsoa huoneisiin, joita ei pitänyt olla olemassa. Intohimo on ominaisuus jonka taitelijat tuovat usein esiin kuvatessaan suhdettaan työhönsä (Juva toteaa…). Intohimon avulla ihminen luo asiasta, josta on kiinnostunut elämää suuremman, se tuntuu kaikkein tärkeimmältä ja tämä intohimon aikaansaama valtava kiinnostus ja innostus kantaa yli esteiden ja vaikeuksien, se tuo siihen ylimääräisen latauksen ja viettää pitkälle. Intohimo ilmenee juuri siten, että ihminen on kiinnostunut kaikesta aiheeseen liittyvästä, nimenomaan ne asiat ovat tärkeitä ja mielessään voidaan kuvitella valtavia visioita siitä, mitä voitaisiin saada aikaan.

Mitä täydellisemmin ihminen keskittyy tavoittelemaansa asiaan, sen todennäköisemmin tavoite on saavutettavissa, jotakin uutta ja merkittävää on saavutettavissa. Historia ja nykypäiväkin on täynnä esimerkkejä henkilöistä, jotka ’omistautuvat taiteelleen tai tieteelleen’. Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkkä luovuus ja sen toteuttaminen. Luovuus voi olla ja on harvoin ihmisen koko elämä. Ihminen voi asettaa elämän sisällön tavoitteensa toisin. Täydellisen keskittymisen varjopuolena on tyypillisesti piittaamattomuus perhe-elämästä, lasten kasvatuksen laiminlyönti ja muut sosiaaliset ongelmat. Pahimmillaan seuraa eristäytymistä ja mielenterveysongelmia. Täydellisesti työhönsä keskittyvä taiteilija, tiedemies tai muun alan ihminen, luo tyypillisesti kuvan niin sanotusta hajamielisestä ja mahdollisesti boheemista persoonasta, sosiaalinen ympäristö jää tällöin henkilöltä toisarvoiseen asiaan. Usein tällaisesta henkilöstä voi tulla myös ’luonnevammainen’, koska hänen sosiaalinen kanssakäymiskykynsä on heikentynyt ja hän ilmaisee mahdollisesti ’täydellistä’ itsekkyyttä ja on ns. ’kusipää’. Näin ei tietenkään aina tarvitse käydä, kyse on aina myös yksilöllisestä persoonasta.

Kyky nähdä olennainen, epäilyn kyky kuvaavat samaa ilmiötä. Kyseessä on kyky nähdä asioiden taakse olennaisiin kantaviin perusasioihin. Samalla kyseessä on voimakas luottamus siihen, mitä itse pitää tärkeänä, luottamus itseensä ja nimenomaan siten, että kokemuksen kautta on pystynyt luomaan luottamuksen perusasioiden toimivuuteen. Se usko, että kykenee epäilemään yleistä tai asiantuntijan mielipidettä, vallitsevaa paradigmaa, tulee juuri tästä kokemuksesta, kyvystä nähdä yleiset perustavanlaatuiset lainalaisuudet, kyky kiinnittää termit ja merkitykset patjan kautta todellisuuteen, siten että voi aina palata perusasioihin, jonka kautta kaikki on rakennettavissa ja kuvattavissa uudelleen. Mikään asia ei tällöin tule yllätyksenä, koska tämän epäilyn kohtaa vain tilapäinen tai yleensä uusi näkemys, jolla ei näin ole todellista olemassaolovoimaa.

Tämä on epäilyn kyky on erittäin keskeistä luovuuden kannalta, todellista kovaa ydintä. Juuri tästä lähtee näkemys, että asiat voidaan muuttaa tai nähdä toisin, juuri tästä on kyse luovuudessa. Tähän perustuu myös toinen oleellinen voima eli kyky vastustaa yleistä tai tunnustettua mielipidettä ja kyky kestää kritiikki, ympäristön paine. Samalla kyse voimakkaasta uskosta omiin kykyihinsä ja vielä siten että se ei tule ainoastaan ’synnynnäisen’ itseluottamuksen kautta vaan omaksutun elämänasenteen ja maailmankuvan kautta.

Vaikka toisaalla toteamme, että luovuus ei ole pelkkää intuitiota, eikä logiikan vastaista, on intuition käyttö kuitenkin normaalia ja järkevää toimintaa myös luovuudessa. Kyseessähän on kyky käyttää hyväksi vaistoa, joka syntyy kokemuksen ja edellä kuvatun elämänasenteen ja toimintatavan kautta. Intuitiossa ei ole kyse mystisyydestä vaan osittain alitajuisesta toiminnasta ja osittain subjektiivisesta arvauksesta tai ehkä tarkemmin kuvattuna subjektiivisesta todennäköisyydestä. Ihmisen mielen alitajuinen toiminta on täysin normaalia toimintaa ja hyvin pitkälle riippuvaista tajuisesta toiminnasta ja näin nimenomaan intuition kohdalla. Intuitio ei tule tyhjästä vaan kyseisen yksilön kokemuksen ja tajunnan kautta, mihin vaikuttaa ja on vaikuttanut kaikki se mitä ihminen on tehnyt ja kokenut.

Luovuuden kannalta intuitio antaa mahdollisuuden oikaista, mahdollisuuden käyttää valistunutta arvausta. Intuition seuraaminen on yhden mahdollisuuden seuraamista, tähän luonnollisesti liittyy se, että asian todellinen laita todetaan lopulta tai jälkikäteen. Sillä tavalla on kyse subjektiivisesta todennäköisyydestä, että ihminen arvaa, että ’näin sen varmaan täytyy olla’, enne kuin on keksinyt todistusta tai päättelyketjua tai ennen kuin esim. taiteen osalta asia tulee todetuksi. Mitä syvemmällä ja perusteellisemmin ihminen on luovassa prosessissa sitä paremmin intuitio toimii edellä kuvatussa mielessä eli sitä paremmin se auttaa luovuutta.

Olemme kuvanneet luovuuden kyvyksi. Edeltä näimme kuitenkin miten valtavan tilanne- ja ominaisuusverkoston luova prosessi ja luovan tuotoksen synnyttäminen vaatii. Se ei vaadi tietenkään välttämättä tuota kaikkea, edellä on kuvattu se perusympäristö, mikä mahdollistaa luovuutta. Kaikki edellä kuvatut ehdot eivät ole välttämättömiä ehtoja. Luovuutta on monenlaista, monella alalla, merkittävää ja vähemmän merkittävää. Oleellista on kuitenkin, että edellä kuvattu ympäristö on keskeistä luovuuden kannalta. Luovuus ei ole mahdollista jos toimitaan oleellisilta osiltaan toisin tai toisenlaisessa ympäristössä. Edellisten tekijöiden avulla voidaan selittää siis myös se, milloin luovuus ei ole mahdollista tai mikä estää sen toteutumista. Näin silloin, kun edellä kerrottu ei oleellisilta osiltaan toteudu.

Kun puhutaan arkipäivän luovuudesta tai muuten pienimuotoisemmasta luovuudesta, ovat vaatimukset luonnollisesti vaatimattomampia, mutta tällöinkin avaintekijät ovat löydettävissä edellä kuvatusta luovuusympäristöstä.

Kun olemme määritelleet luovuuden kyvyksi, mitä se tarkoittaa edellä kuvatussa mielessä? Edellä on kuvattu luovuuden rakenteeseen seikkoja, jotka tavallaan tai ainakin näennäisesti näyttäisi kuuluvan luovuuteen, kuten kova työ tai tavoite. Näin tarkkaan ottaen onkin. Luovuus kykynä tai ominaisuutena on kuitenkin hyödytön käyttämättömänä ja juuri esimerkiksi tavoite ja kova työ vaaditaan yleensä luovan työn, luovan prosessin tuottamiseen. Muiden edellä kuvattujen ominaisuuksien voidaan kuitenkin katsoa kuuluvan luovan yksilön kyky rakenteeseen. Siis esimerkiksi motivaatio ja systemointikyky liittyvät luovaan kykyyn, vaikka ne näennäisesti voisivat olla luovuudesta riippumattomia, niin kuin ovatkin, mutta luovuus on niistä riippuvainen.

Näin kuvattu luovuuden rakenne ja hierarkia ei siis millään lailla kumoa sitä, että määrittelimme luovuuden kyvyksi, päinvastoin. Kuvattu rakenne vahvistaa selvästi enemmän kyky määritelmää kuin muita jaksossa ? esitettyjä määritelmiä. Kun luovuuden rakenne on näin paljastettu, olisi meillä nyt mahdollisuus lähteä analysoimaan millä tavalla yksilö voi luovuuttaan kehittää tai minkälaisia menetelmiä voidaan käyttää luovuuden esiin tuomiseksi. Käymme kuitenkin vielä läpi muita luovuuteen ja sen ympäristöön liittyviä tekijöitä.