Luovuus on ollut käsitteenä epätarkka ja tarkasti määrittelemätön tai usealla eri tavalla määritetty. Tästä on johtunut, että luovuuden nimissä on voitu puhua ja kirjoittaa lähes mistä tahansa. Kun käsite on epäselvä, on myös puhe käsitteen alaan kuuluvasta asiasta epäselvää. Jos television paneelikeskustelussa puhutaan luovuudesta, voi katsoja yleensä jo muutaman puheenvuoron jälkeen todeta, että keskustelijat puhuvat eri asioista. Luovuus on myös käsitteenä kiihottava ja innostava ja epämääräisyytensä takia siihen on helppo liittää mystisiä piirteitä. Luovuuteen liittyy lukematon määrä myyttejä. Seuraavassa käsitellään seitsemää keskeistä luovuuteen liittyvää myyttiä.

Mystiikan käsite on liitetty luovuuteen jo aikojen alusta. Keksimistä on pidetty noituutena ja keksijöitä noitina tai hulluina. Luovuuteen liitetty mystiikka liittyy lähinnä kahteen asiaan, toisaalta luova työ ja keksiminen on aina vaatinut niin suurta työpanosta, että se on saattanut edellyttää osittaista eristäytymistä tai muuten poikkeavaa käyttäytymistä, toisaalta itse keksimistapahtuma on edelleenkin sillä tavalla tuntematon, että sitä on erittäin usein vaikea selittää ja kuvata, jolloin on helppoa myös päätyä mystisten kokemusten esittämiseen. Luovuuteen liitetään mm. intuitiota, inspiraatiota, hulluutta, juoppoutta ja sattumaa.

On ilmeistä, että luovuuteen liittyvä keksimisen hetki, on jotakin sellaista, mitä on vaikea selittää ja se näyttää jäävän arvoitukseksi sanotaankin ’jos luovuuden keksimisen hetken yksiselitteisesti ratkaisisimme, olisi luovuuden avaimet käsissämme ja sitä myötä kaikki keksimiseen ongelmat pois pyyhittyjä’. Ei jäisi enää keksimisen ja luomisen vaikeaa ongelmaa, eikä itse asiassa koko luovuutta, siinä mielessä kun nyt sen ymmärrämme, olisi vain ‘ongelmanratkaisumenetelmiä’.

Kaikki, mitä olemme tähän asti luovuuteen liittäneet, ovat kuitenkin perin arkipäiväisiä ja normaaleja loogisia asioita. Itse asiassa kun puhutaan varsinaisesta luovasta työstä on se, kuten olemme todenneet, varsin arkipäiväistä puurtamista, josta on mystiikka kaukana. Näin siitäkin huolimatta, että luovuuteen voi varsinkin tieteen puolella kuulua paradigman murtamista, mikä voidaan nähdä tavallaan epärationaalisena hyppynä. Tosiasiassa paradigman murtuminen on kuitenkin normaali vaihe ihmisen kielen ja käsiterakennelman kehittymisessä.

Jotta voisimme ylipäätänsä puhua asioista, meillä tulee olla yhteinen käsiterakennelma, yhteinen kieli ja itse asiassa myös sama logiikka. Loogisuus palaakin aina takaisin, kaiken on oltava ainakin jälkeenpäin ymmärrettävää - järkevää eli loogista. Vaikka luovaan hetkeen saattaa liittyä ns. sokea hyppy - hyppy tuntemattomaan, kuvaa se kuitenkin enemmän meidän käsiterakennelmiemme jäykkyyttä, kuin jotakin mystistä. Kun haluamme aukoa niin sanotusti uusia uria, tulee usein kaikki kyseenalaistaa. Kun kokeilemalla, esim. intuition avulla lähdetään rakentamaan uutta ratkaisua ja kun ratkaisu sitten löytyy, hyppy saattaa tuntua mystiseltä, mutta jälkeenpäin kaikki on yksinkertaista, koska suuretkin keksinnöt ovat viime kädessä yksinkertaisia, varsinkin sen ‘viimeisen’ ratkaisun osalta. Intuitiokin toimii itse asiassa silloin parhaiten, kun asiaan on paneuduttu pitkään ja kaikki kokemukset, hankittu tieto ja havainnot yhdessä tekevät alitajunnassa työtä, jolloin aavistukset ovat oikean suuntaisia.

Keksimisen mystiikka liittyy itse asiassa ihmisen tajuamisen ja ymmärtämisen mystiikkaan ylipäätänsä, tietoisuuden mystiikkaan. Tajuaminen, ymmärtäminen, päättely uudet oivallukset, koko kielen kehittyminen ihmisessä, ovat samaa mystiikan lajia, tämä ei tee luovia tekoja tässä suhteessa mitenkään poikkeaviksi, ne ovat osa ihmisen ymmärrystä.

Viime aikoina on puhuttu paljon ns. tietoyhteiskunnasta. Tähän on vaikuttanut mm. se, että median ja tietotekniikan merkitys on kasvanut. Lehtien levikki kasvaa jatkuvasti. Television merkitys on edelleen kasvanut maapallollamme. Uusimpana asiana on tietokoneiden yleistyminen ja kotiin tuleminen ja sen seurauksena Internetin syntyminen. Edelleen matkapuhelimen yleistyminen ja sen tekninen kehittyminen on osa tätä ‘tietoyhteiskuntaa’. Tietoyhteiskunnan syntymisen myötä on myös syntynyt sitä vastaan kohdistettu kritiikki.

Julkisuudessa ja kirjallisuudessa on esitetty erilaisia väitteitä tietoyhteiskunnan negatiivisista ilmiöistä. On moitittu mm. että tieto ei ole tärkeintä ja Internetiin viitaten on väitetty, että tieto voi kyllästää ihmisen ja aiheuttaa vahinkoa. Bergström ( ) toteaa, että tietokeskeisen ajattelun mukaan tieto ja logiikka ovat ainoita, joilla on elämässä merkitystä, toisaalta hän toteaa, että jos lapselle syötetään liikaa tietoa aivokuori jää ohueksi. Tähän näyttäisi liittyvän ongelma, joka syntyy helposti varsinkin suomen kielessä. Tiedon ja datan käsite samaistetaan. Lisäksi tähän näyttää liittyvän käsitys, jonka mukaan ihmiseen voi ’kaataa’ tietoa, jolloin ihminen voisi tukehtua tietoon, tulla täyteen tiedosta.

Mitä itse asiassa tarkoitetaan tiedon käsitteellä? Professori Ilkka Niiniluodon (1975) mukaan kreikkalaisessa tiedon käsityksessä oli tärkeä osuus idealla, jonka mukaan aitoa tietoa edustaa valmistustaitoon liittyvä tekijän tieto, kuten esimerkiksi suutarin tieto valmistamistaan tuotteista. (vrt. myös Hintikka, 1969, Tieto on valtaa ja..). Tieto tässä mielessä on lähellä taitoa - esimerkiksi lääkärin tieto sisältyy hänen taitoonsa parantaa sairaita. Tietäminen tällaisen knowing how-mielessä merkitsee ‘osaamista’ tai ‘taitamista’. Myöhemmän ns. klassisen tiedon käsitteen mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus. Tässä käsityksessä tiedoksi katsotaan jonkin asian tietäminen, jolloin tiedolle voitaisiin antaa myös totuusarvo. Totuuden kriteereinä olisivat hyvä perustelu, todeksi sovitulla tavalla todettu ja se, että tiedossa on aina kyse tietyllä tavalla myös uskosta lauseen totuuteen.

Kun edellisessä valossa tarkastellaan ns. tietoyhteiskuntaa tai tiedon opettamista ylipäätänsä, on tieto käsitettävä hyvin laajasti ja nimenomaan ei datana vaan enemmänkin taitona, tai tietämisenä miksi ja miten; näin luotu käsiteverkko kykenee vastaanottamaan ja omaksumaan tietoa, mitä pelkän datan käsittely ei tee.

Ihmisen mielessä tieto on verkostuneena toisiin tieto-osiohin. Ihminen voi omaksua tosiasiassa vain sellaista tietoa, jota hän ymmärtää, minkä hän pystyy liittämään aikaisempaan tietoonsa. Tässä mielessä ihmiseen on mahdotonta ’kaataa’ tietoa, eikä ihminen siten voi kyllästyä tai tulla täyteen tiedosta, eikä myöskään siten tukehtua tietoon. Ihminen voi omaksua vain sen tiedon, minkä kykenee, muu valuu yli. Ihminen voi toisaalta kokea tiedon tulvan paineen psyykkisenä rasituksena, mutta tämä liittyy enemmänkin psyykkiseen stressiin kuin liikaan tietoon sinänsä.

Yksi luovuuteen liittyvistä myyteistä on näkemys, jonka mukaan nerous ja hulluus liittyvät yhteen. Tämä mielikuva on tullut toisaalta taiteilijan tai tiedemiehen usein erikoiseen persoonaan liittyen tai sitä kautta, että varsinkin taiteen puolella on ollut merkittäviäkin taiteilijoita, jotka ovat kärsineet mielenterveysongelmista. Nerouden ja hulluuden katsotaan usein kulkevan käsikädessä. Tällä viitataan usein siihen, että ns. nerojen joukossa näyttäisi olevan tavallista enemmän mielisairaita tai että nerojen maailma ja käyttäytyminen on niin paljon tavallisuudesta poikkeavaa, että sitä pidetään omituisena ja sitä myötä hulluna. Hulluuden piirrettä voidaan samaan tapaan tarkastella suhteessa huippuluovuuteen.

Ehkä luontevin ajatus luovuuden tai nerouden yhtäaikaiseen esiintymiseen voisi olla luonteen poikkeuksellinen herkkyys, mitä esiintyy tyypillisesti merkittävillä taiteilijoilla ja näin luonteen kautta tapahtuva altistuminen neurooseille ja psyykkisille häiriöille mahdollistuisi. Mitään merkittäviä tutkimustuloksia siitä, että psyykkiset ongelmat aikaansaisivat luovuutta, ei kuitenkaan ole olemassa.

E.Bach: Barronin (1963) tuli neuroottista ja psykoottista luovuutta tutkiessaan siihen tulokseen, että jos neurootikot ja psykoottiset henkilöt ovat luovia, he ovat luovia poikkeavuudestaan huolimatta eivätkä sen ansiosta. Kun useissa luovuuden määritelmissä pidetään spontaanisuutta ja omaperäisyyttä luovuuden piirteinä, ollaan tehty johtopäätöksiä, että psyykkinen poikkeavuus olisi luovuutta. Kuitenkin neuroottisen ja psykoottisen henkilön käyttäytyminen on tosiasiassa hyvin sovinnaista ja stereotyyppistä siinä omassa käyttäytymisen tavassa, jossa henkilö on, vaikka tämä käyttäytyminen yleisesti ottaen poikkeaisi valtavirtakäyttäytymisestä. Kubien (1958) on tutkinut erityisesti luovuuden ja neuroottisuuden välistä yhteyttä. Kubienin mukaan luovat prosessit etenevät tyypillisesti hyvin piilotajuisesti, kun taas neuroottiselle henkilölle on tyypillistä, että tietoiset prosessit ylihallitsevat hänen käyttäytymistään, jolloin luovien prosessien toiminnat heikkenevät.

Se tavanomainen olettamus, että taiteilijat ja muut luovat yksilöt olisivat henkisesti jotenkin poikkeavia, ei saa tutkimuksissa paljoakaan tukea. E.Bach: (Luovuus ja ahdistuneisuus) Zpedin ja Eisentadtin tutkimukset; Luovat lapset reagoivat nopeammin ja he antoivat useampia vastauksia kuin älykkäät lapset sekä neutraaleissa että uhkaavissa tilanteissa. Luovilla lapsilla on erityisen tehokas ongelmanratkaisukyky, joka ei ollut missään yhteydessä ahdistuneisuuteen. Flescherin tutkimuksen mukaan luovien lasten suoritukset paranivat ahdistuneisuuden vaikutuksesta. Johtopäätös hän toteaa, etteivät luovuus ja ahdistuneisuus ole kiinteässä yhteydessä toisiinsa.

Nerouden ja hulluuden ‘samaistamiseen’ näyttää liittyvän kaksi selvää harhakäsitystä. Toisaalta saatetaan ajatella, että hulluuteen liittyy jokin salaperäinen oma maailmansa, joka on normaalille ihmiselle täysin tuntematon. Ajatellaan, että tämä maailma on mahdollisesti sellainen, että se luo uuden luovan näkökulman omaan maailmaamme (luovuuden ja hulluuden mystifioiminen). Toisen harhakäsityksen mukaan nimeen omaan mielisairaassa tilassa pystyttäisiin erityisesti tekemään merkittäviä luovia tekoja. Voidaan jopa arvella, että esim. mielisairaan taideteos on merkittävä, vaikka me emme sen merkitystä näe.

Hulluuden mystifioiminen mahdollistuu sen kautta, että emme mieti tai ota selvää siitä miten mielisairaus käytännössä ilmenee. Mielisairaus on todellisuudessa hyvin arkipäiväinen sairaus ja se on ennen kaikkea invalidisoiva. Skitsofrenia tai paranoia tyypillisesti supistaa ihmisen sisäisen maailman hyvin pieneksi. Ihminen alkaa käsittelemään mielessä esim. hyvin suppeata ’kaavaa’, joka pyörii mielessä jatkuvasti ja johon tavan takaa palataan (viitteet). Psykoosi lamauttaa ihmisten toimintoja vielä edellä mainittuja enemmän. Samojen outojen äänien kuuleminen tai oman vainoamisen mielessä vatkaaminen, ei tyypillisesti ole kovin luovaa, vaikka se saattaa ns. normaalille ihmiselle olla uutta ja erikoista. Mielisairaus invalidisoi ihmistä siten, että hänen kaikkinainen toiminta heikkenee. Jos ihmisen kyky arkipäiväisten asioiden suorittamiseen heikkenee, niin se heikkenee myös muiden toimintojen suhteen (esim. luovien tekojen suhteen). Voimme tämä asian ymmärtää helpommin varsinkin, jos ajattelemme muussa kuin taiten yhteydessä tapahtuvaa luovuutta. Taiteeseen katsotaan tavallisesti liittyvän jo sinänsä mystisyyttä joten sen liittäminen hulluuteen tulee sitä kautta ymmärrettäväksi.

Arkipäiväinen näkemys taiteilijoiden ja tiedemiesten omituisuuteen saattaa myös liittyä yksinkertaisesti ihmisen lahjakkuuseroihin. Yliälykkäät, nerot tai huippuluovat yksilöt ovat niin kaukana normaaliudesta, että he ovat poikkeavia. Ero on samankaltainen kuin ero ‘normaali-ihmisten’ ja vähälahjaisten välillä. Poikkeavuus on tietty tapa määrittää hulluutta, tällä tavalla ei kuitenkaan määritetä esim. mielisairautta. Yleensä huippulahjakkaat ihmiset pystyvät sopeuttamaan käyttäytymistään, jolloin poikkeavuus ei välttämättä korostu. Tämä riippuu kuitenkin mm. muista luonteenpiirteistä ja sopeuttaminen ei aina tapahdu esim. voimakastahtoisten tai muuten muista piittaamattomien ihmisten ollessa kyseessä. Edellä mainittu poikkeavuus korostuu, kun esiin tulee mm. normien, auktoriteettien, tapojen jne. hylkäämistä.

Toinen arkipäiväinen näkemys taiteilijoiden hulluuteen saattaa liittyä taiteen arvostamiseen. Uusi kokeileva taide saatetaan nähdä tavallisen kansan keskuudessa hulluna ja ei-ymmärrettynä. Edellä todetusta huolimatta voimme todeta, että on tietenkin täysin mahdollista, että mielisairaat voivat tehdä luovia tekoja, kuten kaikki ihmiset. Mutta onko sillä merkittävä osuus luovuudessa? Taideteoksen merkityksen osoittaa ennen kaikkea aika eli se, että sen yleinen ja laaja arvostus kestää ajan hampaat. Toisaalta voidaan tietenkin väittää, että taideteos on merkittävä jos se vaikuttaa suureen joukkoon lyhyenkin ajan tai jos se jopa vaikuttaa yhteen yksilöön merkittävästi. Hulluuteen liittyvänä voimme kuitenkin tarkastella ongelmaa toisella tavalla. Kun todetaan, että hulluus saattaa olla luovuuden lähde, tarkoitetaan käytännössä, että sitä kautta tulee paljon merkittäviä teoksia. Kun katsomme historiaa näin ei voida kuitenkaan väittää, pikemminkin päinvastoin. Tätä ajatusta tukee käsitys mielisairauden invalidisoivasta vaikutuksesta. Nykypäivänä mielisairauden hoitoon liittyy paljon lamauttavien lääkkeiden käyttöä, jolloin mielisairauden invalidisoiva vaikutus korostuu myös tätä kautta.

Luova mahdollisesti sekä psyykkisesti, että fyysisesti herkkä persoonallisuus, voi ihmistyyppinä toisaalta olla taipuvaisempi psyykkisiin ongelmiin, tämä ei tietenkään koske kaikkia luovia persoonia jo sen takia, että he mahdollisesta korkeasta luovuudesta huolimatta poikkeavat aina jossakin määrin persoonan piireiltään toisistaan. Tätä vastaan taas toimii älykkyyden mielisairautta torjuva vaikutus (viite), älykkyyden taas todettiin aikaisemmin korreloivan luovuuden kanssa.

Taiteilijoihin liitetään usein näkemys siitä, että heidän keskuudessaan esiintyy paljon alkoholiongelmaisia ja että alkoholisoitunut elämä krapuloineen ja muine ongelmineen, olisi yksi luovuuden lähde. Tämä ei ole pelkästään kansan syvien rivien näkemys, vaan tällaiseen populistiseen näkemykseen saattavat yhtyä myös jotkut tiedemiehet. Bergström (Haavikko-Ruth) toteaa, että ’aivojen ytimen toiminnan voimistuessa esim. stimuloivien lääkkeiden ansiosta myös tajunnan taso kohoaa, mikä on luovuudelle edullista. Aivojen uloimman kuoren toiminta vaimenee, tällaista vaimenemista saavat aikaan esim. alkoholi sekä eräät huumeet, joiden tiedetäänkin sopivissa annoksissa tehostavan luovuutta’.

Tämä näkemys pitää yleensä sisällään kaksi väitettä. Ensimmäisen mukaan luovien ihmisten, yleensä taiteilijoiden, keskuudessa olisi keskimääräistä enemmän alkoholisteja ja toisen mukaan alkoholismi lisää luovuutta. Ensimmäinen ei ole kovin mielenkiintoinen, tuskin kuitenkaan on osoitettavissa, että taitelijan ammatti ja alkoholismi korreloisivat kovin vahvasti keskenään. Jos puhutaan luovuudesta yleensä, mahdollinen korrelaatio lienee entistä pienempi. Tähän pätee melko pitkälle se, mitä jo todettiin, edellisessä luovuuden ja mielisairauden yhteyttä koskevassa luvussa. Voi olla, että vaativa taiteilijan ammatti altistaa herkkiä taiteilijoita jossakin määrin keskimääräistä enemmän alkoholin käyttöön. Tämän ilmiön esiintyminen joidenkin tunnettujen taitelijoiden yhteydessä lienee yksi syy tämänkaltaisten väitteiden ilmaantumiseen. Vapaa taiteilijan ammatti mahdollistaa toisaalta ainakin jossakin määrin normivapaamman elämän, kuin tavallisella palkkatyöläisellä.

Alkoholin invalidisoiva vaikutus pätee samaan tapaan alkoholiin, kuin mitä edellä todettiin mielisairauteen liittyen. Hyvin yleinen toteamus alkoholia käyttävien taiteilijoiden keskuudessa on, että kun heillä on ryyppy päällä ei taidetta normaalisti harjoiteta. Ehkä ainoan poikkeuksen tähän voi liittää krapulan suhteen. Krapula voi synnyttää yliherkkiä tunnetiloja, jotka voivat mahdollistaa alttiutta herkkyydellä ja sitä kautta idea-tyyppiselle luovuudelle. Luovuuden kannalta on olennaista, että muihin luoviin persooniin kuin taitelijoihin ei alkoholismia ole leimallisesti liitetty.

60- ja 70-lukujen vaihteessa olivat erilaiset huumekokeilut muodissa varsinkin tiettyjen taiteilijoiden keskuudessa. Mm. LSD:n väitettiin laajentavan tajuntaa ja avaavan uuden maailman kokemuksille. Vaikka osa taiteesta olisikin tuotettu huumeen vaikutuksen alaisena, ei voida soittaa, että huumeilla olisi systemaattista vaikutusta luovuutta lisääväksi. Huumehöyryssä aikaansaadut hengen tuotteet ovat tyypillisesti osoittautuneet jälkeenpäin tarkasteltuna melko hengettömiksi. Huumeet ovatkin enemmän yksi selviytymiskeino tai elämäntapa, jonka avulla kestetään taitelijaelämän vaativuutta ja esim. raskaita kiertueita. Huumeiden kautta voidaan kenties jossakin määrin saavuttaa oman minä-persoonan vahvistamista itsekeskeisyyden kasvun myötä. Yleisenä piirteenä huumeet ovat joka tapauksessa enemmän lamauttavia ja invalidisoivia, kuin oikealla tavalla stimuloivia.

Luovuutta sivuavissa kirjoituksissa tuodaan usein esiin ajatus, että luovuus olisi yhtä kuin aivojen oikean puoliskon käyttöä. Tätä käsitystä on toistettu niin usein, myös tiedemiesten keskuudessa, että tämä näkemys on lähes vakiintunut kielen käyttöön. Käsitystä viljelevät myös jotkut ns. aivo- tutkijoista. Tämä liittyy usein fysikalismiin, jossa ihmisen käyttäytyminen pyritään selittämään aivojen fysiologisten tai neurologisten tilojen kautta. Luovuuden sijoittaminen aivojen oikeaan puoliskoon on eräs lokalisoinnin muoto, jossa tietty henkinen toiminta paikannetaan aivojen jonkun määrätyn osan (fyysisestä) toiminnasta johtuvaksi. Lokalisointia voidaan pitää erikoistapauksena fysikalismin sisällä. Tämän näkemyksen mukaan ajatellaan, että aivojen eri puoliskot ovat erikoistuneet eri asioihin. Vasemman aivopuoliskon katsotaan hallitsevan puhuttua kieltä, vartalon oikean puolen hallintaa, numeraalisia taitoja, kirjoitettua kieltä, lukemista, pohdiskelua ja tuntemusta siitä, keitä me olemme. Oikean aivopuoliskon katsotaan hallitsevan vartalon vasenta puolta, musiikkitietoisuutta, kolmiulotteisia muotoja, taidetietoisuutta, mielikuvitusta ja intuitiota (Winter-Winter, Bergström (1984)). Tähän liittyy yleensä näkemys, mukaan ihmisten tulisi jollakin tavalla enemmän käyttää aivojen oikeaa puolta, jotta heidän luovuutensa lisääntyisi. Puhe loppuu useimmiten tähän, jolloin jää epäselväksi mitä tarkoittaa, että aivojen oikeata puolta pitäisi käyttää enemmän tai millä tavalla sitä onnistutaan käyttämään enemmän. Yleensä jää myös selittämättä, millä tavalla ihminen ylipäätänsä voi vaikuttaa aivojensa jonkin paikallisen osan käyttämiseen.

Yksi merkittävä em. lokalisoinnin ja fysikalismin puolestapuhuja on suomalainen professori ja aivotutkija Matti Bergström, joka on useissa kirjoituksissaan puolustanut näitä näkemyksiä. Matti Bergström on kehittänyt hyvin pitkälle teorioitaan ja mallejaan, joissa hän pyrkii selittämään ihmisen käyttäytymistä aivojen fysiologisten tai neurologisten tilojen kautta.

Bergström (Bergström (1997) ) esittää aivojen muodostuvan fysiologian pohjalta kolmesta resurssista, jotka ovat energia, tieto ja arvokapasiteetti. Aivojen energia on keskittynyt aivojemme runko-osaan ns. alkeellisiin motorisiin ydinosiin. Tämän mukaan aktivoituu lihakset ja myös henkinen tila eli tajunta, ‘henkinen’ on Bergströmin mukaan hermosoluverkoston signaaliavaruuden kokonaistila, henkinen on aivojen kokonaisuus ja fyysinen sen osia. Tieto, dataperusteinen informaatiokapasiteetti on aivokuoressa. Näin muodostuu kaksi poolia, alkukantainen järjestymätön aivorunko ja pitkälle järjestynyt aivorunko; aivokuori on kanavana kaikelle informaatiolle. Arvokapasiteetti eli valintaresurssi voidaan Bergströmin mukaan määritellä fysiologisesti, sillä on tekemistä oikean aivopuoliskon kanssa, se käsittelee tietoa samanaikaisesti sekä kuvina että käsitteinä, oikealla aivopuoliskolla on yhteys kauneusaisteihin ja tunnetiloihin, joten voimme pitää oikeaa aivopuoliskoa aivoresurssin kanavana; oikealla aivopuoliskolla ei ole puhekykyä tai sellaisia loogisia ominaisuuksia kuin vasemmalla puolella.

Bergströmin mukaan ‘tiedetään että esim. liikkeenjohtaja, jolla on kyky tehdä intuitiivisesti oikeita johtopäätöksiä, ei pysty loogisesti selittämään, miten hän niihin päätyi’, kyky on yhdistetty oikean aivopuoliskon resursseihin; ‘esteettinen kyky ei sitä paitsi ole tietoa’, taideteosta ei voi selittää loogisesti tai analysoida. ‘Tiedon pohjalta ts. vasemman aivopuoliskon mukaan, kukka on esimerkiksi luokiteltu Linnén järjestelmän perusteella, mutta arvopohjaisesti, oikean aivopuoliskon mukaan se on meitä ilahduttava kaunis luomus’ ensimmäisessä on kyse osista, elementeistä, jälkimmäisessä kokonaisuudesta. Ensimmäinen on Bergströmin mukaan fyysinen ja tieteellinen, jälkimmäinen psyykkinen ja esteettis-arvopohjainen. Arvo ei ole tietoa, mutta se kontrolloi sitä arvokapasiteettia, jota ei voi analysoida tiedolla, mutta tietoa voidaan analysoida arvokapasiteetin avulla. Käyttäytymistä voidaan kontrolloida aivoissa seuraavan ketjun mukaisesti

arvo -> tietoa -> voima -> materia, ympäristö

Edellä esitetty aivojen generaatiomalli kuvaa Bergströmin mukaan aivoja järjestelmänä, jossa tietoainesta ts. ideoita ja ajatuksia syntyy sattumanvaraisesti ja ennalta arvaamatta.. Aivorunko toimii sattumageneraattorina, joka muovaa aivokuoren aivoihin tuomaa tietoa. Sattumageneraattorilla on Bergströmin mukaan merkitystä aivojen luovuusjärjestelmän kannalta. Aivokuori on tietogeneraattori. Näiden kahden generaattorin kohdatessa kohtaa epäjärjestys (kaaos) ja järjestys ja psyykkisessä minässämme syntyy uusia luovia ideoita. Jos uusi ajatus saa sijaa aivoissamme, siitä tulee ‘ajatuslaji’, joka voi levitä ja tulla vaikka uudeksi paradigmaksi. Logiikan lait pätevät tietogeneraattorissa ja kaaoksen lajit sattumageneraattorissa.

Bergströmin mukaan em. sattumageneraattori ja tietogeneraattori mahdollistavat uuden ja ennalta ennustamattoman aineksen tuoton aiemmin tunnettujen luonnon lakien pohjalta, ilman että mitään lisäolettamuksia tarvitaan. Aivojen generaattorijärjestelmä mahdollistaa hermoverkoissa kiertävän, stabiilin tietoaineksen muuntelun siten, että syntyy uutta tietoa. Tämä tapahtuu niin, että aivoytimen sattumageneraattori ennalta ennustamattomalla tavalla järjestymättömien signaalien avulla särkee tietogeneraattorin kanavoimaa tietoainesta.

Bergströmin mallissa ihmisen minä sijaitsee molempien generaattorien välisellä vuorovaikutusalueella. Taistelun lait - jotta uusi luova ajatus jäisi elämään, tarvitaan vähintään yhden vanhan ajatuksen kuoleminen, luovuus vaatii aivoissamme jokaista luovaa tekoa kohden yhden tuhotyön, luovuuden ehtona tai hintana on tuho.

Bergströmin mukaan tietokeskeisen ajattelun mukaan tieto ja logiikka ovat ainoita, joilla on elämässä merkitystä. Luovuus ja loogisuus ovat Bergströmin mukaan persuskäsitteinä toisensa poissulkevia. Loogisuus vahvistaa tietogeneraattoria, jolloin ideat ja oivallukset eivät pääse aivoissa vahvistumaan. Myös sattuma ja järjestys ovat Bergströmin mukaan toisensa poissulkevia ominaisuuksia. Se, mitä tulevan ennakoinnissa ja valinnoissa voitetaan loogisuudella, hävitään luovuudessa ja päinvastoin. Jos lapselle syötetään liikaa dataa aivokuori jää ohueksi ja se estää siten lapsen kehitystä.

Bergströmin mukaan alkoholi ja eräät huumeet vaimentavat aivojen uloimman kuoren toimintaa (tietogeneraattorin) ja tehostavat sopivina annoksina käytettynä luovuutta, koska ne vapauttavat aivojen sisempien eli luovien osien toimintoja. Vaikka edellä esitetty Bergströmin neurologinen malli on melko ‘villi’ ja kohtaa heti eri osissaan runsaasti ongelmia, on se ehkä juuri siitä syystä hyvä käsitellä tässä yhtenä psyyken neurologisena mallina. Varsinkin kun Bergström on kehittänyt teoriaansa useissa suosituissa kirjoissaan jo vuosikymmenien ajan. Katsokaamme missä kaikissa paikoissa ongelmia tulee esiin, tehkäämme ensin tiivis yhteenveto kahdesta ’vastakkaisesta’ mallista

Fysiologinen malli                                                                         Psykologinen malli

Fysiologisuus, ‘luovuus on fysiikkaa’                                                Psykologinen lähestymistapa

Fyysinen on enne psyykkistä                                                            Fyysinen ja psyykkinen ovat saman asian erilaisia tai eri tasolla

                                                                                                      tapahtuvia kuvauksia  

Luovuus on aivojen oikean puoliskon käyttöä                                  Luovuus on kokonaisvaltaista

                                                                                                      psyykkistä toimintaa

Luovuus sikiää aivojen sattumageneraattorista                                 Satunnaisuus ei ole luovuutta

Luovuus on aivoissa tapahtuvaa taistelua                                         Luovuus on kasvamista ‘keksintöön’

Luovuus syntyy kaaoksesta ja ennalta arvaamatta                           Luovuus vaatii yleensä järjestelmällistä

                                                                                                     työskentelyä

Logiikka on luovuuden vastakohta                                                 Logiikka on yksi käyttämistämme päättelykielistä, jolla on suuri

                                                                                                    merkitys myös luovuudessa

Luovuus on intuitiota                                                                     Intuitio on vain yksi keinoista luovuuteen

Tieto on dataa                                                                              Tieto on ‘taitoa’

Tieto voi hukuttaa ihmisen                                                             Ihminen ei voi omaksua tietoa yli resurssiensa

Päihteet ja huumeet voivat lisätä luovuutta                                     Päihteet ja viina invalidisoivat ihmistä ja heikentävät siten luovuutta

Mielisairaus voi olla portti luovuuteen                                           Mielisairaus invalidisoi ihmisen henkistä

                                                                                                  kapasiteettia ja siten luovuutta

Melkoinen repertuaari toisistaan eroavia näkemyksiä, käsittelemme kuitenkin samaa asiaa eli luovuutta. Nämä eroavuudet kuvaavat toisaalta hyvin koko luovuuskeskustelun kirjoa. Voitaisiin sanoa, että jos muussa ei olla luovia, niin ainakin kirjoituksissa ja teorioissa luovuudesta, varsinkin jos lukumäärä ja erilaisuus olisi luovuuden mitta. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että Bergström näyttäisi olevan useimpien myyttilajeiksi nimeämiemme suuntausten edustaja.

Lähtekäämme nyt purkamaan fysiologismin vyyhtiä kohta kohdalta. Aivotutkijana Bergström on omaksunut voimakkaan fysiologisen tai neurologisen lähestymistavan, jossa ihmisen lähes kokokäyttäytyminen pyritään kuvaamaan neurologian keinoin, nimenomaan siten, että fyysinen tapahtuma on ensisijainen ja ennen henkistä. Teoriaan liittyy myös ajatus, että kaikki luonnollisen kielen ja tieteen kielen ei-fysiologiset käsitteet ja teoriat ovat redusoitavissa fysiologisiin malleihin.

Yleensä on myös taustaoletuksena, että kaikki mitä on fyysistä ja että ihmisen pystyy kuvaamaan ainakin periaatteessa tuon fyysisen sellaisena kuin se on. Neurologia on melko uusi tieteen ala ja voidaan sanoa, että tiedämme tällä hetkellä vielä aivojen toiminnasta hyvin vähän. Tätä kuvaa mielestäni hyvin puhe siitä, että myös tieteessä käytetään yksinkertaisia alkeellisia käsitteitä kuten ‘tämän psyykkinen ilmiö ilmentää aivojen vasemman puolen käyttäytymistä ja tämä oikean puoliskon’. Tämän voisi ajatella olevan ensimmäisen lähestymistavan aivojen toimintaan, jolloin hyvin ulkoisesti pyritään mittaamaan, mitä näyttäisi tapahtuvan aivojen karkeassa kahdessa osassa, kun jotakin psyykkistä tapahtuu. Tästä on hyvin pitkä matka varsinaiseen aivojen toiminnan tutkimiseen. Samalla tämä lokalisaatio-oppi on osa reduktionismia, jossa ihmisen psyykkiset tilat pyritään selittämään aivojen fyysisistä tapahtumista johtuviksi. Tässä olemme klassisen mind-body -ongelman äärellä.

Professori Georg Henrik von Wright (1998) on kirjoituksessaan ‘Sielu, aivot ja käyttäytyminen’ lähestynyt ongelmaa. Von Wright käsittelee kirjoituksessaan lähinnä yritystä korvata psykologia neurotieteellä (aivotutkimuksella). Hän käy ensin läpi mind-body -ongelman historiaa. Interaktionistisen näkemyksen mukaan (Descartes) ruumis voi ‘vaikuttaa’ sieluun ja sielu tai tietoisuus voi puolestaan aikaansaada ruumiillisia muutoksia. Myöhemmin ongelmasta on pyritty pääsemään eroon myös eliminoimalla, sulkemalla tietoisuus (‘sielu’) tieteellisen maailmankuvan ulkopuolelle, jolloin päästään materialistiseen psykologiaan, jonka juuret ulottuvat myös antiikkiin asti. Reduktionismin muoto on Von Wrightin mukaan myös molekylaarinen behaviorismi, jossa samaistetaan tietoisuus keskushermollisten tilojen ja prosessien kanssa. Muunnelma tästä on psykofyysinen parallelismi, jossa kaikille tietoisuuden muodoille etsitään hermostollinen vastinpari.

Von Wright esittää kirjoituksessaan oman argumenttinsa reduktionistista psykologiaa vastaan mentaaliset ja fyysiset prosessit ja tilat voidaan nähdä kahdeksi ‘ketjuksi’, jolloin voidaan tarkastella vastaavuutta ketjujen ‘lenkkien’ välillä. Psykofyysisen identiteettiteorian mukaan kahden ketjun toisiaan vastaavat lenkit ovat identtisiä. Vähemmän radikaali näkemys tulkitsee asianomaiset kaksi ketjua ontologisesti toisistaan erilliseksi, mutta tarkastelee yhtä niistä tietyssä mielessä toista seuraavana ‘varjona’ tätä edustaa epifenomenalismi, joka on ollut Von Wrightin mukaan jatkuvasti esillä tällä vuosisadalla. Kumpaa ketjua tulisi pitää toisen varjona? Neuraalin epifenomenalismin mukaan fyysinen on ensisijainen. Von Wright uskoo tämän olevan virheellinen näkemys. Hän puolustaa näkemystä, jonka mukaan neuraalinen on ‘varjo’ mentaalisen rinnalla.

Von Wrightin mukaan mentaaliset tilat ovat episteemisesti ensisijaisia suhteessa neuraalisiin; Esim. kuulohavaintojen kohdalla (‘kuulitko ovikellon soivan’) hermostolliset kriteerit ovat välttämättä toissijaisia suhteessa käyttäytymisreaktioihin (makroskooppisiin behavioriaalisiin reaktioihin). Käyttäytyminen on semanttisesti ensisijaista suhteessa psyykkiseen tai mentaaliseen. Välttämätön edellytys sille, että liikettä voitaisiin sanoa käyttäytymiseksi lienee se, että liikkeen saa aikaan ruumiin sisäiset prosessit - joko hermostossa tai jossakin sellaisessa, minkä ymmärrämme riittävän samankaltaiseksi sen kanssa, mitä kutsumme hermostoksi. Hermostolliset tilat ja prosessit ovat kausaalisesti ensisijaisia suhteessa (ilmenevään) käyttäytymiseen. Mentaalisen neuraalisen ja behavioraalisen välillä ei vallitse Von Wrightin mukaan ekvivalenssirelaatiota, niitä ei voida redusoida toisiinsa; siis tarvitaan mentaalitiedettä, neurotiedettä ja käyttäytymistiedettä. Erityisesti kun vastaamme kysymykseen, mitä neuraalinen tila merkitsee, joudumme Von Wrightin mukaan käyttämään psykologian käsitteitä.

Von Wrightin argumenttia voidaan lähteä purkamaan häntäpäästä eli siitä, ettei mentaalitiedettä, neurotiedettä ja käyttäytymistiedettä voi redusoida eli palauttaa yksi yhteen toisiinsa ts. korvata yksi yhteen toisella tieteellä. Kaikilla käyttäytymistä tutkivilla tieteillä oli sitten kyseessä esim. psykologia tai aivotutkimus on oma itsenäinen merkityksensä, ne tutkivat ihmisen käyttäytymistä omasta näkökulmastaan. Toisaalta Von Wright on sitä mieltä, että mentaaliset tilat ovat episteemisesti ensisijaisia suhteessa neuraalisiin eli voitaisiin sanoa, että neuraalinen on mentaalisen varjo. Kun kuulemme jotakin, niin ensin tapahtuu fyysinen reaktio sillä tavalla, että korva kohtaa ääniaallot, jotka tulkitaan mielessä. Tulkitsemme, että nyt kuulemme jotakin ja tulkitsemme edelleen mitä kuulemme. Kun tulkitsemme, mitä kuulemme tapahtuu mentaalinen reaktio, jota vastaa jokin fyysinen reaktio aivoissa. Oleellista tässä on, saako fyysinen ‘tulkinta’ aikaan mentaalisen tulkinnan vai onko fyysinen reaktio mentaalisen tulkinnan varjo. Viime kädessä on kysymys siitä, että voimmeko tahtoa jotakin vai onko tahto vain fyysisen reaktion varjo. Von Wrightin mielestä siis mentaalinen on ensisijainen. Voitaisiin sanoa, että psyykkinen ja fyysinen ovat käännettävissä toisiinsa korkeintaan semanttisesti, tällöin ei voida puhua reduktionismista.

Toinen Von Wrightin argumenteista oli, se että jos haluamme puhua, mitä jokin neuraali tila merkitsee, joudumme käyttämään psykologian käsitteitä. Jos ajattelemme esimerkiksi, että luovuus edellyttää ennakkoluulottomuutta, uteliaisuutta, älykkyyttä, kovaa työtä, yhteistyötä, jatkuvaa aineistoon tutustumista, on tämä melko vaikeata kuvata aivojen oikean puoliskon fyysisinä tiloina, vaikka ihmisellä on aina aivoissaan kunakin hetkenä jokin tila, kun harjoitetaan luovaa toimintaa. Koko fysikaalinen argumentti tulee uuteen valoon kun kysymme ‘mitä tarkoittaa, että luovuus on aivojen oikean puoliskon käyttöä’ tai sanomme ‘käytä oikeata aivopuoliskoa’. Pitäisikö meidän stimuloida aivoja joillakin ulkoisilla ärsykkeellä, jotta saisimme aivoissammekaan tilan ‘monen vuoden perehtyminen aineistoon’ tai ennakkoluulottomuuden tai älykkyyden. Onko älykkyys saatavissa aikaan pelkästään aivoja stimuloimalla. Tähän suuntaan voidaan tietenkin edetä vuosisatojen kuluessa, mutta Von Wrightin vastaus on mielestäni ei. Meidän tulee lisätä uteliaisuuttamme, motivaatiotamme, hankkia tietoa sen sijaan, että stimuloisimme aivojamme fyysisesti.

Psykologia tutkii ihmistä ymmärtämisen ja kokemisen kautta, sitä miten ihminen ymmärtää ja kokee itsensä ja toisensa eri tilanteissa. Selitys tapahtuu hyvin lähellä luonnollista kieltä ja termit viittaavat yleensä ei-fyysisiin käsitteisiin. Fysiologia ja neurotiede tutkii sitä, mitä ihmisessä tapahtuu fyysisesti, kun jotakin tapahtuu. Nämä ovat kaksi täysin eri lähestymistapaa. Näkemys kumpi on ensin mentaalinen vai fyysinen ja voidaanko toinen redusoida toiseen ovat harhaanjohtavia ja periaatteessa turhia. Molemmat voivat tutkia samaa asiaa, mutta lähestymistavat ja tarkoitukset ovat täysin erilaisia, kysymys on kokonaan eri ’kielistä’. Voimme tutkia omenaa suomen kielellä tai englannin kielellä ja päätyä samoihin tai eri tuloksiin, edes yrittämättä kääntää kieliä toisiinsa.

Ihminen arvioi kuitenkin itseään ja toisiaan luonnollisella tai psykologian kielellä, siinä mielessä on paljon helpompaa puhua ei-fyysisin termein. Tällöin mentaalinen myös edeltää episteemisesti fyysistä, koska tunteminen, aistiminen ja puhuminen tapahtuu ennen fyysistä tulkintaa. Nämä ajatukset eivät tietenkään sulje pois sitä, etteikö myös fyysinen tutkimus auttaisin pitkällä aikavälillä ymmärtämään ihmistä entistä paremmin. Mentaalinen on myös luovuuden kannalta episteemisesti ensisijainen fyysiseen nähden, siinä mielessä, että puhumme toistaiseksi luovuudesta hyvin maanläheisin ja luonnollisen kielen termein, kun puhumme ennakkoluulottomuudesta, rohkeudesta, tiedosta, ahkeruudesta, uteliaisuudesta jne.

Mentaalin episteemistä ensisijaisuutta fyysiseen nähden voidaan puolustaa vielä perusteellisemminkin. Koko fysiologisella aivotutkimuksella ei ole itse asiassa omaa termistöä, joka ilmaisi ymmärrettävästi mitä asioita tutkitaan ja millä tavalla. Kun aivotutkimuksessa tutkitaan aivojen käyttäytymistä, niitä verrataan esim. luovuuteen, muistamiseen, havainnointiin ja muihin psykologisiin tapahtumiin. Voidaan jopa väittää, että aivotutkimus saa tutkimuskohteensa mm. psykologiasta eikä esim. aivoista, aivoissa ei ole mitään kirjoitettuna. Vielä jyrkemmin voitaisiin väittää, että aivotutkimus ei tarkkaan ottaen tutki aivoja vaan mm. psykologiaa ja sitä miten psyykkiset ilmiöt heijastuvat aivoihin tai aivoissa. Tässä mielessä psyykkisen episteeminen eli merkityksellinen ensisijaisuus fyysiseen on ilmeinen.

Palaamme vielä tarkemmin edellä mainittuun lokalisointiongelmaan eli siihen, että jokin psyykkinen käyttäytyminen redusoidaan aivojen jonkin paikallisen fyysisen osan prosessina. Eli toisinpäin kuvattuna, että psyykkinen käyttäytyminen on vain heijastusta aivojen lokaalisesta fyysisestä prosessista, jolloin nimenomaan fyysinen ‘heijastaisi’ psyykkisen reaktion. Aivopuoliskojen lokalisoinnin nimissä on esitetty villejä teorioita. Tri Winter-Winter tuo esille Tri Jerre Levyn tutkimuksen, jossa verrattiin oikeakätisen ja vasenkätisen kirjoittamistapaa.

Levyn väite oli, että melkein kaikki oikeakätiset pitävät rannettaan suorana, koska heidän kielelliset toimintonsa saavat alkunsa heidän aivojensa vastakkaiselta (vasemmalta) puolelta. Kun vasenkätinen kirjoittaessaan koukistaa ranteensa melkein ylösalaiseen asentoon, se osoittaa Levyn mukaan, että hän käyttää vasenta aivopuoliskoaan kielellisiin toimintoihin, aivan kuin suoraranteinen oikeakätinenkin. Kuitenkin vasenkätinen, joka pitää ranteensa suoran kirjoittaessaan, käyttää aivojensa vastakkaista puoliskoa (oikeata) kielellisiin toimintoihin. Koukistunut ranneasento on Levyn mukaan siis biologinen merkki, joka osoittaa, että kirjoittajan kielellisiin toimintoihin käyttämä aivopuolisko on samalla puolella kuin kirjoittava käsi.

Tässä Winter-Winterin näkemyksessä on nähtävissä neljä selvää perusongelmaa. Em. tutkimukset aivopuoliskojen toiminnasta perustuvat hyvin ulkokohtaisiin havaintoihin siitä, että aivoissa näyttäisi tapahtuvan ns. aivosähkövirtausten, silmänliikkeiden yms. avulla tulkittuna. Toiseksi väitteissä esitetään hyvin tulkinnanalaisia asioita itsestään selvästi (annetusti) tulkittuina. Tällaisia ovat mm. luovuus, intuitio, syvyyden havaitseminen, analyyttinen ajattelu, musiikkitietoisuus, tietoisuus siitä keitä me olemme. Kolmanneksi usein unohdetaan, että aivojen useimmat osat ovat kehitettävissä harjoittelun avulla samaan tapaan kuin esim. lihas- tai fyysinen kunto, lisäksi aivojen eri osat voivat korvata toiminnoillaan toisiaan. Winter-Winter jättää myös huomiotta sen oleellisen asian, että jos kirjoitetaan vasemmalla kädellä, tulisi kirjoittaa oikealta vasemmalle, että kirjoitustapa muistuttaisi oikealla kädellä kirjoittamista, tällöin myös kirjoittamistavat näyttäisivät hyvin samankaltaisilta.

Se on kuitenkin hyväksyttävää, että aivojen eri osilla (tarkoittaen isoja aivoja) on toiminnallisia eroja. Esim. vartalon vasemman puolen liikkeet näkyvät tietyllä tavalla fyysisinä ilmiöinä aivojen oikeassa aivopuoliskossa. Aivopuoliskojen katsotaan kommunikoivan keskenään niiden välissä sijaitsevan ‘ohjauskeskuksen’ aivokurkiaisen välityksellä.

Neurologi ja aivotutkija Markku T. Hyyppä on tutkinut mm. aivojen toimintaa (Hyyppä-Kronholm, Aivoituksia, Otava, 1988, Keuruu). Hyyppä kirjoittaa mm. afasiasta. Vasempaan aivopuoliskoon tietyn vamman saanut (yleensä oikeakätinen) henkilö ei kykene puhumaan. Puhumattomuutta kutsutaan afasiaksi. Sen tunnistamisella ja selittämisellä on tärkeä sija aivotutkimuksen kehityksessä. Afasia on tyypillinen tapaus, jossa tietty henkinen toiminta lokalisoidaan aivojen jonkun määrätyn osan (fyysisestä) toiminnasta johtuvaksi. Hyyppä pyrkii osoittamaan, että afasia on dynaaminen ja psykologinen ilmiö. Hyyppä tuo lokalisoinnin hylkääjinä esiin mm, Jacksonin, Freudin ja Lurian tutkimukset. Freud esitti kantanaan Afasia-teoksessaan, että monimutkaiset mielen tilat ja mielen tapahtumat eivät ole paikannettavissa tiettyihin aivokuoren alueisiin, vaan ne vaativat perusteellista psykologista analyysia, psykoanalyysiä. Luria kehitti aikanaan kokonaan uuden neurotieteen, neuropsykologian. Lurian mukaan aivotoimintojen lokalisointi frenologien tavoin on vanhakantaista funktion etsimistä. Moderni toiminnan käsite saa Lurian analyyseissa aivan toisen sisällön: funktio on toiminnallinen järjestelmä, joka tähtää tietyn biologisen tehtävän suorittamiseen ja se koostuu ryhmästä toisiinsa liittyviä toimia, jotka yhdessä tuottavat halutun suorituksen. Lurian mukaan jokainen psykologinen tapahtuma koostuu monien osien muodostamasta kokonaisuudesta toiminnallisesta järjestelmästä. Lurialla oli lähtökohtana kielellisten ilmiöiden monimutkaisuus, konduktioafasia ei ole erillinen oireyhtymä, vaan joukko häiriöitä, jotka ilmenevät eri tavoin sen mukaan mitkä aivoalueet ovat vaurioituneet ja millaisia vaatimuksia potilaalle esitetään.

Jackson esitteli henkisten toimintojen mallina mielen mallin, joka perustui hierarkisille tasoille. Mielen järjestelmän korkein taso on järjestäytymättömin ja tahdonalaisin. Sen alapuolella on tietoisuuden ja tiedostamattoman toimintataso, jonka alaisina järki ja tunne toimivat. Kaikkein alimmalla tasolla toiminta on järjestäytyneessä ja automaattisessa tilassa. Se ohja ruumiin reaktioita. Afasian Jackson selitti siten, että aivovaurion yhteydessä puheen toiminnot taantuvat hierarkisesti alemmille tasoille eli vähemmän tahdonalaisiksi. Hyyppä-Kronholmin mukaan tämä aivotoiminnan teoria eroaa lokalisointiajattelusta siinä, että aivotoiminta on rakenteellisilta edellytyksiltään erittäin monimutkaista ja toisaalta se on koko ajan dynaamista vuorovaikutusta eri rakenteiden toiminnan välillä.

Vaikka lokalisointiteoriat ovat yleisiä ovat ne erittäin kyseenalaisia. Vaikka aivojen osissa tapahtuu tietty säännönmukaista fyysistä toimintaa tiettyihin psyykkisiin toimintoihin liittyen, on erittäin epävarmaa vetää siitä tarkkoja syys-seuraus päätelmiä. Aivopuoliskoajattelu voi johtaa huonoihin tuloksiin, jos aivoihin tämän perusteella pyritään esim. suoraan ulkoisesti vaikuttamaan tai että pyrittäisiin esim. kehittämään oikeata aivopuoliskoa luovuuden kasvattamiseksi, käyttämällä paljon vartalon vasenta osaa. Järkevämpää olisi tarttua itse asioihin, joita halutaan kehittää kuten luovuutta, tunne-elämää jne. On varmasti tehokkaampaa kehittää luovuutta jo todettuja siihen vaikuttavia persoonan piirteitä kehittämällä, kuten ennakkoluulottomuutta, avarakatseisuutta, rohkeutta, epäilyä, suuren ajattelemista. Eli pyrkiä muuttamaan persoonan asenne luovuudelle alttiiksi.

Tarkastelkaamme vielä joitakin professori Bergströmin argumentteja. Bergström liittää luovuuden teoriassaan mm. sattumaan, kaaokseen, ennalta arvaamattomuuteen, epäloogisuuteen, intuitioon, päihteisiin ja mielisairauteen. Lisäksi Bergström samaistaan tiedon dataan ja esittää, että tietovoi hukuttaa ihmisen. Nämä ovat mielestäni kaikki ns. myyttisiä näkemyksiä, joista osaa käsitellään tässä teoksessa omassa luvussaan. Ei ole sattuma, että luovuus liitetään sattumaan, kaaokseen ja epäloogisuuteen. Bergströmin teoria sattumageneraattorista on hauska ja mielenkiintoinen. Meidän teoriassa sattuman osuus on kuitenkin tylysti hylätty, luovaan keksintöön voi liittyä sattuma, mutta se ei ole luovuutta vaan tapahtuu luovuudesta huolimatta. Olemme määritelleet, että luovuus on tietoista ja tarkoituksellista toimintaa, sen on siis tietoisesti jonkin aikaansaamaa, muuten se ei ole luovaa. Tämä on tietenkin ehdoton vaatimus, koska sattuma jo käsitteenä määritellään käytännössä luovuuden vastakohdaksi eli ilmiöksi mihin mikään ei voi määräävästi vaikuttaa. Toisaalta luovuuteen jo käsitteenä liittyy, että on jokin, joka luo.

On vaikea kuvitella, mihin perustuu Bergströmin olettama sattumageneraattori. Hänen mukaansa aivojen ‘pohjalla’ aivorungossa on kaoottinen tila entropia, joka toimii sattumageneraattorina. Tieto tai (paremminkin data) tulee sisään taas aivokuoren kautta ja kun tieto kohtaa sattumageneraattorin syntyy taistelu ja mahdollisesti Bergströmin mukaan uusia luovia ideoita, mutta yhtä hyvin voisimme sanoa että syntyy tietoa, eli data muuttuu tiedoksi. Bergström tuntuu kuitenkin samaistavan datan ja tiedon.

Tässä tulee huomioida, että ‘sattuma’, ‘tieto’, ‘data’, ‘kaaos’, ‘looginen’ jne. ovat episteemisiä käsitteitä eli meidän antamia kuvauksia asioille, eikä suinkaan maailmassa vallitsevia ‘tiloja’.

Bergströmin ajattelun pohjalla voisi olla ajatus, että jos ihminen olisi täysikasvuinen mutta vailla kokemuksia, jolloin hänen aivoissaan ei olisi tietoa, niin aivot silti olisivat fyysisesti valmiit. Tällöin aivoissa vallitsisi täysi kaaos. Näinhän ei tietenkään olisi, koska kaaos on meidän oma käsitteemme, aivot toimivat aina täsmälleen niin kuin toimivat, kaaos on meidän antama käsite ilmiölle, jota emme ymmärrä. Tosiasiassa ihmisen aivot ilman kokemusta ovat tiedollisesti tyhjät. Heti syntymän jälkeen ihmisen aistit alkavat vaiheittain toimimaan ja kokemus tallentuu aivoihin. Aivot alkavat välittömästi muokata kokemusta ja vähitellen kehittyy kieli, (josta enemmän omassa luvussaan) ja ihmisen ajattelu muuttuu vähitellen pääosin kielelliseksi. Ihminen luo itse käsitejärjestelmänsä kokemuksen ja ympäristön ja muiden ihmisten avulla, kaikki ihmisen luovat teot ovat periaatteessa tarkoituksellisia, vaikka jotakin uutta voidaankin havaita sattumalla. Tässä mielessä sattumalla ja kaaoksella on hyvin vähän tekemistä luovuuden kanssa. Luovuus ei myöskään sikiä itsestään ihmisen sisältä aivorungosta, vaan on ihmisen tietoista ja tarkoituksellista toimintaa, vaikka esim. alitajunnalla ja intuitiolla on oma merkityksensä, ne eivät kuitenkaan ole asian ydin.

Mikä on em. käsitteen kuten ‘sattuma’ tai ‘data’ ja maailman välinen suhde? Siihen emme puutu tässä kirjassa. Tarkastelemme asioita lähinnä pragmaattisesta näkökulmasta eli siitä näkökulmasta, mikä on milloinkin paras mahdollinen ihmisen sen hetkiseen kokemukseen ja historiaan nähden.

Loogisuutta pidetään usein luovuuden vastakohtana. Tällöin luovuutta ajatellaan tyypillisesti villinä, vapaana toimintana, vailla auktoriteetteja ja logiikan lakeja; luovuuden ajatellaan olevan intuitiivista toimintaa, jossa kaaoksen keskeltä sikiää jopa satunnaisesti uusia luovia ideoita, ajatuksia, taideteoksia ja keksintöjä. Tässä ajattelussa loogisuus liitetään tyypillisesti kangistuneeseen, pysähtyneeseen ajatteluun ja konservatiivisuuteen.

Ennen kuin käsittelemme loogisuus-argumenttia, voisimme ottaa esille täysin vastakkaisen näkemyksen. Tämän mukaan kaikki luova on varastettua, lainattua, hieman muunneltua ja jo ennestään keksittyä. Otetaan muutama idea jo olemassa olevista sävelmistä tai maalauksista, yhdistetään ne ja muutetaan vähän saadaan uusi lopputulos, joka parhaimmillaan saattaa olla merkkiteos. Näin väitetään suurimman osan olemassa olevasta taiteesta syntyvän, ’lainaaminen’ saattaa tosin usein tapahtua alitajuisesti. Mikä kummallisinta, näin saatetaan avata jopa täysin uusia taidesuuntia. Tämän kummempaa ei tapahdu tieteessäkään, kaikki uusi perustuu vanhaan pohjaan, kenties jo täysin valmiisiin teorioihin, joita sovelletaan vähän eri tavalla ja saadaan uusi uljas lopputulos.

Molemmissa edellisissä näkemystavoissa on ainakin pintapuolisesti katsottuna totta toinen puoli. Suurin osa taiteesta ja tieteestä syntyy todellakin jälkimmäisellä tavalla, mutta se yhdistämisvaihe, muuntamisvaihe tai soveltamisvaihe on juuri se luova heti, jossa merkittävää uutta mahdollisesti syntyy. Juuri tässä vaiheessa tarvitaan ennakkoluulottomuutta, uskallusta ja mahdollisesti kokeilunhalua. Mutta tarvitaanko siinä logiikkaa? Vastaus on kyllä ja ei, klassinen logiikka ei ole mikään päättelykieli. Sen avulla ei voi automaattisesti jo määritelmällisesti tuottaa mitään uutta, se ei ole siihen tarkoitettua, mutta se ei myöskään luovuuden vastakohtaa, koska käytämme sitä koko ajan keksiessämme ja siinä kun siirrämme uudet luovat ideat tähän klassisen logiikan hallitsemaan kieleen. Logiikka ei ole tulkintaa, sitä ei pidä sekoittaa siihen.

Luovuus edellyttää usein tiedollisia ja teoreettisia hyppyjä, jopa paradigman vaihtoja. Mutta tämä ei ole mitenkään ristiriidassa loogisuuden kanssa, kaiken tulee joka tapauksessa olla loogista ja selitettävissä. Vaikka itse keksimishetki jäisi selittämättä, se mitä on ennen ja jälkeen on loogisesti kuvattavissa tai muuten se ei ole kuvattavissa lainkaan. Teoreettiset tai käsitteelliset hypyt eivät ole hyppyjä logiikassa, vaan käsitteissä ja teorioissa, jotka hyvin harvoin perustuvat pelkästään yksikertaiseen matematiikkaan tai logiikkaan. Teorioihin liittyy käsitteitä ja väittämiä, jotka sinänsä eivät ole tekemisissä logiikan kanssa, vaan esim. havaintojen ja kokemuksen kanssa, luovuuden ongelma on näissä, ei logiikassa. Logiikka on vain kieli muiden joukossa. Logiikan avulla pyritään saavuttamaan yhteinen puhe ja ymmärrystapa ja pyritään luomaan mahdollisimman yksinkertaiset säännöt siitä, miten nimitämme asioita ja teemme yksinkertaisia päätelmiä. Logiikka ylipäätänsä mahdollistaa kielen, puheen ja kommunikoinnin muiden ihmisten kanssa.

Voimme tässä esimerkin vuoksi luoda yksinkertaisen logiikan L1. Olkoot A ja B joukkoja, joihin pätee

1. jos A niin ei ei-A

2. jos A niin B

eli ensimmäisen säännön mukaan sovimme, että jokin ilmiö ei voi samaan aikaan esiintyä ja olla esiintymättä. Toisen säännön mukaan jostakin A seuraa aina jotakin B. Käytämme tätä logiikkaa arkikielessä esim. ajatellessamme, että jos minun auto on etupihalla, niin se ei voi olla takapihalla. Olemme hyväksyneet myös arkikielenpäättelysäännöiksi kokemuksemme ja tietomme mukaan esim. jos ajan autolla päin seinään 50 km/h vauhdilla, niin auton nokka menee lyttyyn. Jos autonseinään ajoa pyritään kuvaamaan fysikaalisesti käyttäen kuvauksessa esim. atomien käsitteitä kuvaus olisi äärimmäisen vaikeata. Voimme esim. ajatella, että (planeetta) maa on pannukakku tai, että maa on pallon muotoinen tai että aurinko kiertää maata tai maa kiertää aurinkoa. Kun on joskus ajateltu, että maa on pannukakku, tämä on mitä ilmeisimmin perustunnut havaintoon siitä, että maa näyttäisi jatkuvan tasaisena horisonttiin saakka. Kokemuksen ja tutkimusmatkailun myötä on pannukakku-teoriaa alettu epäillä, kun on voitu todeta, että maan pinta kaareutuu. Näin on voitu tulla siihen tulokseen, että on uskottavampaa ja selittävämpää määritellä ja käyttää nimitystä, että maan muoto onkin lähempänä esim. kuun muotoa ja päätyä näkemykseen, että maa on pallon muotoinen. Tässä tapahtuu käsitehyppy, voisi jopa puhua paradigman muutoksesta. Oleellista logiikan tarkastelumme osalta tässä on, että logiikka ei ole millään lailla muuttunut, kumpikin määritelmä on perustunut logiikkaan samaten kuin kokemusten ja tutkimusaineiston keräily ja nimenomaan tässä luova tulos ‘maa onkin pannukakku’ perustuu tiukasti logiikkaan. Logiikka ei ole muuttunut olemme tehneet vain muutoksen nimeämiskäytännössämme ja laissamme; ja tämä kaikki perustuu havaintoihin kokemukseen ja logiikkaan.

Kun ajattelemme taiteen tekemistä, prosessi tapahtuu hyvin pitkälle samalla tavalla. Taideteos saatetaan hyvin pitkälle hahmottaa jo päässä perustuen erilaisiin ideoihin, joita yhdistellään loogisesti. Kun taideteos etenee siihen sitä tutkitaan ja tarkkaillaan ja tehdään muutoksia aivan samaan tapaan kuin rakennellaan esim. tieteellisiä teorioita. Sattumalla ei näytä olevan mitä varsinaista sijaa tässä, vaikka sattuma luonnollisesti aina ajoittain vaikuttaa asioihin. Oleellista kuitenkin on, että sattuma ei ole keskeinen asia luovuudessa. Sattuman käyttö tai tapahtumakin luovuudessa on itse asiassa satunnaista, ko. sattuma olisi voinut jäädä myös tapahtumatta tai huomioimatta ja oltaisiin jääty vaille luovaa lopputulosta.

Vaikka tämä on näin yksinkertainen logiikka, sen soveltamisesta käytäntöön seuraa heti ongelmia. Arkikielessä em. logiikalla sillä voi jotenkin pärjätä mutta jo esim. tieteessä ollaan vaikeuksissa. Jänistä voimme melko helposti arkikielessä yksimielisesti nimetä jänikseksi, mutta jos puhumme ‘eetteristä’, ‘atomista’, ‘kvarkista’, tai ‘alitajunnasta’ ongelma on jo vaikeampi. Ongelma ei jälleen ole logiikassa, vaan siinä miten nimeämme asioita, miten saavutamme siitä yksimielisyyden ja miten toimme todeta jonkin ilmiön esiintyvän ja olemaan yhtä mieltä siitä. Nämä ongelmat vielä moninkertaistuvat, kun yritämme luoda teorian, että A:sta seuraa aina B. Kuten tiedämme tieteelliset käsitteet ja teoriat muuttuvat koko ajan, koska tutkimuksen myötä päädymme siihen, että meidän mielestä pitääkin antaa uusia nimiä uusille löydetyille ilmiöille ja syysuhteille, koska näin saamme aikaisempaa parempia teorioita, jotka näyttäisivät selittävän enemmän. Logiikka ei mitenkään vapauta meitä ongelmista, mutta suunnilleen saman logiikan käyttö on välttämätöntä, että ylipäätänsä voimme keskustella asioista. Logiikka antaa kielelle rakenteen syntaksin ja määrittelee sen semantiikan annettuihin merkityksiin, logiikka ei mene kielen ulkopuolelle eikä luo kieltä. Luovuus menee tyypillisesti kielen ulkopuolelle ja luo kieltä. Siinä mielessä logiikka ei ole luovuuden vastakohta, että ne toimivat omalla eri alueellaan. Uuden kielen luominen ja kielen ulkopuolisen liittäminen tapahtuu liittämällä asia loogiseen järjestelmään ja verkostoon.

Intuitio liitetään usein kiinteästi luovuuteen ja ajatellaan, että intuitio on loogisuuden ja rationaalisuuden vastakohta. Mitä Intuitiolla sitten tarkoitetaan? Arkikielessä intuitiolla tarkoitetaan yleensä asian aavistamista, ‘tietämistä’ tai oivaltamista ikään kuin etukäteen ilman tietoista päättelyä.

Intuition katsotaan olevan jopa keskeinen luovuuden lähde ja kun se usein nähdään rationaalisen ajattelun vastakohtana, väitetään samalla, että rationaalisuus tappaa luovuuden (Goldberg). Onko näin, onko intuitio logiikan vastakohta vai oleellinen osa ajatteluamme ja toimintaamme yhdessä loogisuuden, rationaalisuuden, tunteiden, asenteiden ja meidän yleisten ajattelutottumustemme kanssa?

Philip Goldberg käsittelee aihetta kirjassaan Intuition voima. Goldberg määrittelee intuition mm. kyvyksi tietää suoraan ilman rationaalisia prosesseja, ‘käytämme sanaa kun tiedämme jotakin, mutta emme tiedä kuinka tiedämme sen’(s. 29). Goldberg pitää intuitiota rationaalisuuden vastakohtana. Goldbergin mukaan yksinomaan rationaalinen tai analyyttinen lähestymistapa päätöksentekoon tai ongelmanratkaisuun ei riitä, intuitio tarjoaa hänen mukaansa ratkaisevan parannuksen ajattelutapaamme, sillä se lisää kykyämme havaita, arvioida ja ennakoida asioita sekä kehittää luovuuttamme. Goldberg päättyy argumentteihinsa osoittamalla, kuinka keskeinen merkitys intuitiolla on ollut useiden suurten tiedemiesten ja luovien ajattelijoiden elämässä.

Goldbergin mukaan todellisessa jokapäiväisessä tieteessä ja ongelmanratkaisussa tarvitaan muodollisia päätelmiä yhtä paljon kuin improvisoitaessa nuotteja. Toisaalta tieteellisyyden ylistämä puolueeton objektiivisuus on mahdottomuus, jopa tavallinen aistihavainto on monimuotoinen tapahtuma, johon vaikuttavat odotukset, uskomukset ja arvot. Ei voida erottaa tarkkailijaa ja tarkkailtavaa, objektia ja subjektia. Goldberg viitta Popperiin todeten, ‘ettei ole olemassa mitään sellaista kuin looginen tapa saada uusia ajatuksia tai looginen tapa suoriutua tästä tehtävästä’

Jokaiseen keksintöön liittyy ‘epärationaalinen tekijä’ tai ‘luovaa intuitiota’. Keskeinen asia läpimurroissa on perinteisten olettamusten hylkääminen. Goldbergin mukaan tuntuu siltä, että menestyksellinen päätöksenteko vaatii samaa käsittämätöntä suunnantajua ja samaa luovaa kykyä, jotka ovat tyypillisiä suurelle tieteelle.

Goldberg tuntuu panevan kaiken painon luovuudessa intuition varaan. Onko luovuus aavistamista? Golberg on oikeassa siinä, että yksi keskeinen tekijä läpimurroissa on perinteisten olettamusten hylkääminen. Se että hylätään perinteiset olettamukset, ei toki ole intuitiota vaan rationaalista toimintaa, kun pyritään kehittämään jotakin uutta. Perinteisten olettamusten hylkääminen on itse asiassa yksi keskeinen luovuusmetodi riippumatta siitä, käytämmekö sitä tietoisesti tai ei.

Kun intuitio määritellään ennalta aavistamiseksi, se on sellaisenaan oleellinen osa normaalia ihmisen toimintaa, usein ennakoimme asioita ja vieläpä jälkeenpäin ajateltuna oikein. Mitä tiiviimmin toimimme jonkin ongelman selvittämiseksi ja mitä enemmän keräämme tietoa tutkimastamme asiasta, sen todennäköisemmin alitajuntamme tekee töitä ja intuitio toimii. Intuition kautta saamme tietynlaisia ahaa-elämyksiä. Tyypillisesti intuitio toimii kuitenkin siten, että se saa meidän aavistamaan jotakin, minkä joudumme todentamaan perinteisin loogisin keinoin ja kielellisesti. Kun sanotaan, että sattuma auttaa ahkeraa tutkijaa, samaan tapaan voidaan sanoa, että intuitio auttaa ahkeraa puurtajaa.

Intuitio liittyy uuden keksimisessä usein nimenomaan ns. luovaan hetkeen eli hetkeen, jossa tehdään uusi oivallus, näin ei kuitenkaan tarvitse tapahtua aina. Toinen asia on se, ettei intuitiota ole syytä pitää mystisenä ilmiönä, jossa oivallus tulee tyhjästä, vaan intuitio liittyy ihmisen normaaliin toimintaan ja ajatteluun, jossa ajatukset ikään kuin putkahtavat sisältämme. Tällöin taustalla on kuitenkin ihmisen kaikki tietoja kokemus ja sen hetkinen tila, jolloin intuitio on vain ikään kuin ihmisen tietoisuuden jatke alitajuntaan ja sellaisena normaalia toimintaa.

Tällöin ei ole myöskään ajateltavissa, että luovuus toimisi mitenkään keskeisesti intuition varassa ilman kielellistä ja loogista ajattelua. Intuitio on ihmisen normaalia toimintaa, vaikka se näyttää olevan osittain ihmisen tietoisen tahdon ulottumattomissa.

Yksi intuitio-käsitteen esiin nousun syy on mitä ilmeisemmin luovuuteen liitettävä mystisyys. Yksi keskeinen pääteema tässä teoksessa on ollut tuon mystisyyden nujertaminen. Millä tavalla tyypillinen taideteos syntyy? Ruotsalainen kirjailija Liza Marklund toteaa: ’Ei kirjailija tarvitse inspiraatiota vaan sitkeyttä, vahvaa takamusta, itsekritiikkiä. Sitä tosin ei saa olla liikaa –muutenhan ei tule mitään valmista’. Italialainen Flash Art –lehden päätoimittaja Giancalro Politi toteaa: ’minulla on teoria, jos olet älykäs nuori, ei ole kovin vaikea ryhtyä taitelijaksi.

Pitää kopioida jotakin siitä, mikä on pinnalla ja liittää siihen hieman omaa. Ei kannata jäljittää muita, kuin kaikkein parhainta, muuten tuhlaa aikaansa’. Tämänkaltainen näkemys on hyvin kaukana mystisyydestä ja puhtaasta intuitiosta, mutta nämä kuvaavat omalta osaltaan totuutta: taiteen tekeminen on oleelliselta osaltaan muunnettua jäljittelyä.

Kuten todettiin on intuitio kaiken järkevän toiminnan yksi perus keino. Kun raivataan tietä uusille alueille, ollaan aina epävarmuuden edessä, mahdollisuuksia on aina paljon enemmän, kuin kyetään tutkimaan. Tällöin intuitio on luonnollinen ja hyödyllinen keino: valistunut arvaus. Tämä perustuu laaja alaiseen asiantuntemukseen, tietotaustaan ja kokemukseen, joiden nojalla voidaan käyttää valistunutta arvausta tai käytännössä luonnollista intuitiota. Tällöin intuitio voi johdatella tietä kokeilemaan määrättyä ratkaisua, voidaan valita yksi määrätty tie kuljettavaksi, kun kaikkia ei voi kulkea. Onnistumisen ratkaisee lopputulos. Mikä arvaus on valistunut, se tuottaa usein hyvän lopputulokseen. Tällöin intuitio toimii päättelynä ilman perustelua, ennen kuin perustelu ehditään rakentaa. Myös luovuusmenetelmänä voidaan käyttää assosiointimenetelmää, joka on hyvin lähellä valistunutta arvaus ja on hyvin intuitiivinen, jossa asioiden ja ideoiden assosiointi johtaa uusii assosiaatioihin ja edelleen mahdollisesti uusiin ratkaisuihin. Intuition voidaan ajatella olevan myös tietynlaista sumeaa päättelyä, jossa osatietojoukkojen ja paikallisten ’algoritmien’ avulla rakennetaan päättelyä. Usein intuitiivinen keksintö ilmenee myös siten, että vastaus tulee tietoisuuteen ennen päättelyä, päättely tulee ikään kuin jälkijunassa, mutta tajunta ylittää sen ’kiireessä’ nopeasti, ajatuksella päättely on rakennettavissa.

Oleellista on, että intuitio ei tule tyhjästä, äkkiarvaamatta, ilman ponnistuksia tai sattumalta. Intuitio auttaa ahkeraa päämäärätietoista puurtajaa. Intuition toteutunut hyödyllisyys edellyttää yleensä, että jälkeenpäin voimme rakentaa selityksen intuition aikaansaamalle idealle. Intuitio on rohkeutta päätellä ennen todistusta, se nopeuttaa ajattelua. Intuitio on alitajunnan ilmentymä, se tekee siitä mystisen. Intuitio auttaa, kun olemme tietämättämme oppineet jotakin, mitä emme ole vielä ymmärtäneet. Intuitio ei ole myöskään ole logiikan vastaista, sillä intuitio on päättelyä, logiikka ei. Loogisella ajattelulla testaamme intuitiomme hyödyllisyyden. Hyvä vaisto perustuu asiantuntemukseen ja perehtyneisyyteen, huono vaisto on arvausta.

Perinteisen luovuuskäsityksen mukaan ajatellaan usein, että ihminen joko on tai ei ole luova. Luovuus nähdään yhtenä erillisenä ominaisuutena. Tähän on liittyy usein näkemys, että luova ihminen on lähinnä taitelija, eikä kaikilla katsota olevan edellytyksiä taitelijaksi. Vallitsee melko yleinen käsitys, että luovuutta ihmisessä ei voida kehittää tai että luovuuden kehittäminen on hyvin vaikeaa.

Tässä teoksessa luovuus nähdään hyvin monipuolisena ominaisuuksien joukkona. Näistä ominaisuuksista useimmat ovat kehitettävissä. Luovuus ei ole taiteilijoiden yksinoikeus, kyky tehdä hyvää taidetta, on vain yksi lahjakkuuden laji. Luovuutta tarvitaan kaikilla elämänaloilla, kaikissa ammateissa ja myös jokapäiväisissä askareissa.

Luovuus on kokoelma valmiuksia luovuuteen, jokainen voi muuttua luovemmaksi. Mielikuvitus sinänsä ei ole luovuutta, vaan oma ominaisuus. Tulee erottaa taidot ja varsinainen luovuus toisistaan. Tiede, taide ja muuta ammatit vaativat taitoa, piirustustaito on taitoa, se ei vielä tee luovuutta. Luova potentiaali on alttiutta luovuuteen - luova teko syntyy kun alttius luovuuteen yhtyy päämäärään, tahtoon, uurastukseen ja suoritukseen (tekoon). Alttiutta luovuuteen voi kehittää eri tekijöidensä osalta. Luovan ihmisen ominaisuuksia käydään läpi tarkemmin omassa luvussaan, samaten luovuudenparantamiseen käytettyjä keinoja. Tässä yhteydessä otamme esille muutaman keskeisen luovuuteen liittyvän ominaisuuden. Ominaisuudet jotka ovat erittäin joustavia ja muutettavissa olevia ihmisessä.

Ihmisen toiminnan ja tekojen kannalta ihmisen asenne on kaikkein keskeisimpiä vaikuttavia tekijöitä. Asenne liittyy ennen kaikkea siihen, miten ihminen näkee itsensä pystyvän suoriutumaan joistakin teoista ja toisaalta miten hän katsoo selviytyvänsä vastaan tulevista vaikeuksista, liittyivätpä nämä arkipäivän selviytymisiin, työelämään, itsenäiseen tutkimuksen tai taiteen harjoittamiseen. Tämä liittyy toisaalta positiivinen/negatiivinen yleisasenteeseen, mutta se on myös syvällisempi näkemys ihmisen selviytymiskyvystä.

Asenne liittyy ennen kaikkea uskoon omiin kykyihinsä sekä toisaalta kokemuksen ja oppimisen mukanaan tuomaan tietoon tai maailmankuvaan siitä, miten vaikeita asiat ovat ylipäätänsä. Tarvitaan sen ymmärtämistä, että mikään ei ole käytännössä tavallisellekaan ihmiselle liian vaikeata saatika huippulahjakkuudelle. Tarvitaan uskoa, tietoa ja luottamusta siihen, että kaikki mikä on ihmisen tekemää, on ihmisen tekemää ja siis yksinkertaista ja toisaalta kaikkia mitä voimme ymmärtää on ymmärrettävissä. Edelleen kaikki se, mikä on järkevästi ja logiikan mukaan ajateltavissa tehtävissä tai toteutettavissa olevaksi, on tehtävissä tai toteutettavissa olevaa.

On syytä erottaa toisistaan naiivi optimisi ja tietoon ja kokemukseen perustuva näkemys asiasta. Luovan asenteen omaksuminen vaatii oman näkemys ja uskomushorisonttien kääntämisen lisäksi tiedon ja kokemuksen hankintaan. On suuri valaistuksen omainen tunne kokea jossakin elämänsä vaiheessa se, että kaikki ei löydykään kirjoissa tai ole jonkun jo tietämää, vaan että ainoastaan sinä tiedät asian tai kykenet ottamaan siitä selvää. Asenteen muuttaminen ei tietenkään tarvitse olla näin suurimuotoista vaan kyse on pikemminkin pienistä askelista. Kyse on oikeastaan sen asian tajuamisesta, että ihminen voi vaikuttaa asioihin. Joka tapauksessa asenteen muuttaminen on mahdollista ja usein välttämätöntä ja jokainen voi halutessaan ja tahdollaan sitä aikaansaada.

Onko mahdollista omaksua liian luova asenne? Liian luova asenne voi olla kaiken muuttamispakko, tarve siihen, että mikään ei saa jäädä pysyväksi ja kaikkeen on kyllästyttävä nopeasti, tämä voisi olla periaatteessa addiktiivinen taipumus, jolloin se johtaisi vaikeuksiin, jotta elämässä selviydyttäisiin kohtuullisesti on järkevää, että kaikkea ei muuteta kaiken aikaa. Tämä tapahtuukin yleensä sen kautta, että luovakin ihminen tai siihen pyrkivä, toimii luovuudessaan yleensä kapealla sektorilla, jolloin hän saattaa olla muilla elämän aloilla hyvinkin konservatiivinen ja jopa ennakkoluuloinen. Toisaalla tulemme kuitenkin toteamaan, että yleinen ennakkoluuloisuus on luovuuden kannalta hyödyllisempää kuin instrumentaalinen kapea-alainen ennakkoluulottomuus.

Luovuudessa on kysymys merkittävästä teosta, pelkkä mielikuvituksen käyttö ja ideoiden nikkarointi ei välttämättä riitä, tulee muista, että yksi merkittävä idea on aina parempi kuin tuhat yhdentekevää. Tekojen toteuttamisen kannalta pelkkä ideointi ei tietenkään riitä, vaan tarvitaan joku ne myös toteuttamaan.

Positiivisen asenteen lisäksi erittäin merkittävää, oikeastaan aivan keskeistä on ennakkoluuloton asenne. Ennakkoluuloisuuden vähentäminen ihmisessä on ehkä vielä hankalampaa kuin negatiivisuuden vähentäminen. Ennakkoluulot liittyvät jo jopa maailman kuvaan tai esimerkiksi

uskontoon, joten on kyse suuresta periaatteellisesta asiasta. Luovassa asenteessa on nimenomaan kysymys suuntautumisesta uuteen ja muutokseen, siihen että ollaan valmiita muuttamaan asioita, haetaan koko ajan uusia ratkaisuja ja ollaan valmiita astumaan uusille ennen kokemattomille alueille. Ennakkoluuloinen ja konservatiivinen asenne on periaatteessa luovan asenteen vastakohta, tällöin pitäydytään vanhassa, uusi on outoa ja jopa pelottavaa.

Epäilyn kyky on keskeinen asia luovuuden kannalta. Onhan esimerkiksi sadussa keisarin vaatteista kyse juuri siitä, että sadun mukaan ei uskota omaan käsitykseen asiasta (omiin silmiin) vaan yleiseen mielipiteeseen tai käsitykseen. Epäilyssä vaaditaan rohkeutta uskoa siihen, että jotakin voi olla vialla jos jotakin näyttää olevan vialla yleisestä näkemyksestä riippumatta. Epäilyn kyky liittyy tavallaan myös tietoon siitä, että kaikki tieto on aina väärää, koska tieto korvaantuu aina paremmalla tai tarkemmalla tiedolla, näin ainakin tieteessä. On siis täysin totta, että kaikki tieto on kumottavissa tässä ja nyt, tässä on yksi keskeinen epäilyn perusprinsiippi. Tätä voi edelleen yleistää siten, että vaikka paras tieto olisikin oikeaa (ainakin sillä hetkellä), niin jokaisen yksilön tieto on väärä ja siten täysin rationaalisesti epäiltävissä olevaa. Tässä on jo käsillämme yksi aivan keskeinen osa luovuuden ytimestä.

Kyky epäillä on siis keskeinen taito, portti luovuuteen. Luovuus on yleensä jonkin asian tai käsityksen muuttamista tai kokonaan uuden teorian tai näkemyksen kehittämistä. Muutos uuteen edellyttää hyvin usein vanhan kyseenalaistamista. Tämä sama pätee toisaalta arkipäivän ilmiöihin ja toimintaan, vaikka silloin puhuttaisiinkin luovuudesta ’pienemmässä mittakaavassa’. Epäilyn kyky on taito, jonka voi opetella. Epäileminen on helppo silloin kuin tietää perusteet sille, että kaikki on epäiltävissä ja kaikkea on syytä epäillä, varsinkin luovaa tekoa prosessoidessa.

Motiivi on syy siihen miksi jotakin tehdään. Usein luovaan tekoon liittyy niin suuri ponnistus, että vaatii erittäin suurta motivaatiota sen suorittamiseen. Mikä saa aikaan riittävän motiivin?

Kun puhumme riittävästä motiivista, puhumme yleensä myös lahjakkuudesta. Mitä vaikeammasta ja pitkäjännitteisemmästä tehtävästä on kysymys, sitä suurempi motiivi vaaditaan. Motiivi on sitä, että halutaan saavuttaa jokin lopputulos. Syitä voi olla monenlaisia, niitä voivat olla mm. maine, kunnia, raha, hyvää tekemisen tarve, itseluottamuksen kehittäminen, tiedonhalu, joskus pelkän ponnistelun aikaansaama mielihyvä. Riittävän motiivin syntyminen edellyttää myös, että on uskomus siihen, että kykenee aikaansaamaan lopputuloksen. Sellaiseen työhön ei yleensä ryhdytä, minkä toteutuminen on erittäin epätodennäköistä, tähän vaikuttaa myös oma kykykapasiteetti.

Motiivin tulee olla siis olemassa, ennen kuin luovaan prosessiin voidaan ajateltavan ryhtyvän. Voidaanko motiivi luoda tyhjästä? Tuskinpa vain, mutta voidaan joka tapauksessa tehdä jotakin sellaista, mikä tuottaa motiiveja eri pyrkimyksille. Jos esimerkiksi jokin yritys asettaa tavoitteensa uudelleen, syntyy silloin luonnostaan motiiveja lopputuloksen aikaansaamiseksi, jolloin keinojen keksiminen vaatii tyypillisesti jonkin tasoista luovuutta. Motiivi voi syntyä myös yksilön kokemuksen myötä sillä tavalla, että havaitaan oman kykykapasiteettinsä kehittyneen siten, että uskalletaan ryhtyä ponnistuksiin, jotka aikaisemmin tuntuivat mahdottomilta. Kaikenlainen itsensä kehittäminen luo siis luonnostaan motiiveja erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Pitkäjänteinen työ tavoitteiden saavuttamiseksi vaatii aina paljon rohkeutta. Ympäristön paine on usein kova ja ihminen kohtaa erilaista arvostelua sekä välitöntä että välillistä torjuntaa tai haitantekoa ponnistusten estämiseksi. Arvostelua ja vastustusta joutuu kohtaamaan helposti sekä lähi piirissä, että kaikista niistä tahoista, joihin asia jollakin lailla liittyy. Uudet asiat ovat usein pelottavia valtaväestölle, ne uhmaavat totuttua turvallisuutta. Myös kateus on tavanomainen ilmiö, mihin uutta luova henkilö joutuu törmäämään.

Luova työ on myös tässä mielessä kovaa taistelua, on selvää että myös työn suorittaja tuntee ajoittain epäuskoa ja näin sitä todennäköisemmin, mitä mullistavammasta työstä on kysymys. Usein on kyse niin yksinkertaisesta ratkaisusta, että tuntuu mahdottomalta, ettei kukaan muu ole sitä jo keksinyt. Luovassa työssä auttaa usein intohimo, mikä syntyy siitä että luovan työn tekijä tuntee työstämänsä asian omakseen. Tämä kiihkeä intohimo saa helposti mielikuvituksen laukkaamaan ja visioimaan mitä mielikuvituksellisempia ideoita. Sanotaan jopa, että ilman intohimoa, ei voi mitään merkittävää syntyä.

Rohkeus tulee kokemuksen ja oppimisen kautta, onnistuminen tuo rohkeutta. Mitä laajemmin ja tarkemmin henkilö tuntee asian, sitä varmemmin hän voi uskoa asiaansa.

Luova työ on usein itsenäistä ja yksinäistä. Merkittävää luovaa työtä tehdään harvoin ryhmätyönä, toki tämäkin on tietyissä tilanteissa mahdollista ja luontevaa, mutta useimmiten työskennellään yksin. Koska usein on kysymyksessä pitkäaikaisesta prosessista, vaatii prosessin läpivienti yksinäisyyden sietoa ja luottamusta siihen, että työ onnistuu.

Luovan työn tekijä sulkeutuu usein ikään kuin omaan huoneeseen maailman ulkopuolelle. Tämä johtuu siitä, että luovaa työtä tehtäessä luodaan tavallaan kuin oma kieli, jota muut eivät tunne, kommunikoinnin on tapahduttava omassa mielessään. Vaatii vahvaa itseluottamusta tietää tällaisessa tilanteessa, että työ onnistuu, sillä juuri näin usein on, että tekijä tietää olevansa oikealla tiellä tai ainakin hän uskoo siihen erittäin voimakkaasti ja jos hän vain jaksaa työstää loppuun asti, hän tietää onnistuvansa.

Kun luovuudesta riisutaan siihen liitetty mystiikka, nähdään että se on hyvin arkipäiväistä työtä, työtä joka vaatii vapaita asenneominaisuuksia, ominaisuuksia, jotka ovat periaatteessa kaikkien omaksuttavissa tai ainakin itsessään kehitettävissä. Persoonallisuus ja kyvyt tulevat ainakin osittain geenistä, lahjakkuusominaisuudet ovat kehitettävissä, nämä kaikki vaikuttavat luovuuteen, tiedot ja taidot ovat opeteltavissa, eniten kuitenkin luovuutta mahdollistavat oikeat asenneominaisuudet ja oikea asenne on omaksuttavissa.