Ihmisen persoonallisuuden ja lahjakkuuden piirteet vaikuttavat, sosiaalisten ja ympäristötekijöiden ohella, suuresti siihen, mitä ihminen tekee ja pystyy tekemään. Luovuuteen vaikuttavista persoonallisuuden piirteistä yksi merkittävimmistä on älykkyys, näin siitäkin huolimatta, että älyä, joka usein samaistetaan loogiseen ajattelukykyyn, pidetään usein ikään kuin luovuuden vastakohtana. Kuten olemme jo todenneet, eivät älykkyys ja looginen ajattelukyky suinkaan ole luovuuden vastakohtia vaan lahjakkuuden piirteitä, jotka liittyvät luovaan persoonaan ja nimenomaan siten, että älykkyydellä on enemmän luovuutta lisäävä kuin vähentävä vaikutus.

Yhtenä lahjakkuuden osatekijänä älykkyyttä on tutkittu 1900-luvulla runsaasti. Vaikka älykkyys on, käsitteenä ja myös testien osalta, edelleen keskustelun alla, on älykkyyden tutkimuksen suhteen saavutettu merkittäviä tuloksia. Ihmisen älykkyyttä on erityisesti tutkittu Yhdysvalloissa ja siellä on myös runsaasti käytetty hyväksi älykkyystutkimuksen ohessa kehitettyjä älykkyystestejä. Vaikka älykkyys ja muut lahjakkuustekijät usein sekoitetaan keskenään, on älykkyyden osalta kehitetty suhteellisen luotettavia testejä. Mitä älykkyystestit sitten mittaavat?

Perinteinen vastaus tähän kysymykseen on ollut ‘älykkyys on sitä, mitä älykkyystestit mittaavat’. Kehitetyt älykkyystestit mittaavat lähinnä loogisanalyyttistä älykkyyttä eli loogista päättelykykyä. Älykkyystesteistä on pyritty kehittämään sellaisia, ettei koulutus tai kulttuuriympäristö vaikuttaisi testin tulokseen. Tällöin yleensä käytetään yksinkertaisia kuviotestejä, joiden avulla pystytään testaamaan suhteellisen luotettavasti juuri (ainoastaan) loogista päättelykykyä.

Testien avulla määritellään ns. älykkyysosamäärä, joka perustuu testattuun ja pääteltyyn käsitykseen siitä, että ihmisten älykkyys (ainakin testeillä mitattuna) jakautuu normaalijakauman eli Gaussin käyrän mukaisesti. Tällöin keskimääräisiä tuloksia saavien ihmisten joukko on normaalijakauman mukaisesti suurin ja vastaavasti joukko pienenee keskimääräistä tulosta huonompien ja parempien osalta. Ns. keskimääräinen tulos saa älykkyystesteistä älykkyys- osamäräksi (ÄO) 100. Älykkyystestit pyritään laatimaan siten, että ne testataan riittävän suurella populaatiojoukolla, jolloin voidaan etukäteen laskea testiä varten vastausten edellyttämät älykkyysosamäärät.

Ehkä merkittävin asia koko älykkyyskäsitteessä ja älykkyystesteissä on normaalijakauman ‘keksiminen’ älykkyyden ominaisuuskuvaajana. Se on merkittävää sen takia, että normaalijakaumaa voidaan vastaavasti käyttää lähes kaikkien ihmisten yleisten ominaisuuksien tai kykyjen esittämiseen, näin myös esimerkiksi luovuuden osalta.

Vaikka älykkyyttä on tutkittu pitkään, ovat useat kysymykset käsitteen suhteen edelleen avoimia. Mitä on älykkyys? Onko olemassa eri älykkyyden lajeja? Onko älykkyys synnynnäistä? Kehittyykö älykkyys aikuisiässä? Onko Älykkyys perinnöllistä? Voiko älykkyyttä mitata? Mitä älykkyystestit mittaavat? Parantuuko testeissä saavutettava ÄÖ harjoittelemalla? Vaikuttaako elinympäristö, koulutus tai muut ympäristö- ja kulttuuritekijät älykkystesteissä pärjäämiseen? Mitä on tunneäly? Nämä ovat relevantteja kysymyksiä yhä edelleen. Viime aikoina on perinteinen älykkyyskäsitys jälleen kyseenalaistettu mm. tunneälyn myötä, samaten on esitetty perinteestä poiketen, että myös ihmisen älykkyyttä voitaisiin parantaa tai se voisi muuttua myös aikuisiässä.

Perinteinen näkemys edellä esitettyihin kysymyksiin on ollut se, että älykkyys riippuu hyvin pitkälle perintötekijöistä tai että se on joka tapauksessa synnynnäistä sillä tavalla, että ihminen ei kykenisi juurikaan parantamaan älykkyysosamääräänsä. Älykkyyttä on mitattu älykkyystesteillä lähinnä loogisanalyyttisena älykkyytenä ja on katsottu, ettei älykkyysosamäärä voi juurikaan harjoittelemalla parantaa ja ettei kulttuuritausta vaikuttaisi testeihin.

Nykyisin voidaan jo todeta, ettei yksikään perinteisistä näkemyksistä älykkyyden suhteen pidä loppuun asti paikkaansa, mutta edelleenkin käsitykset kuvaavat hyvin pitkälle ihmisen älykkyyslahjakkuutta. On esitetty, että esim. länsimaissa ihmiset saavat nykyisin keskimäärin parempia tuloksia älykkyystesteistä kuin aikaisemmin. Tällöin verrataan tietenkin samojen testien tuloksia eri aikoina, tämä voi osoittaa ihmisen kehitystä esim. yleisen terveyden parantumisena mutta mahdollisesti myös esim. koulutustason parantumisen kautta tapahtunutta parantunutta kykyä suorittaa testit. Ajattelukyky on saattanut parantua, kuten olemme todenneet, ajattelu tapahtuu pääasiassa sisäisen puheen avulla, tällöin kaikenlainen kielellinen kehitys parantaa ajattelukykyä. Tämä osaltaan vahvistaisi koulutuksen ja muun oppimisen vaikutusta testeihin.

Myös harjoittelemalla voi parantaa testitulosta jo sen takia, että testiin liittyvät sosiaaliset ja suorituspelot saadaan vähentymään harjoittelun avulla, lisäksi perinpohjainen harjoittelu ja erilaisten älykkyystesteihin liittyvien kikkojen opetteleminen tosiasiassa parantaa testitulosta ja vielä sitä enemmän mitä älykkäämpi ihminen on.

Robinson ja Chamrad (1986) ovat eritelleet älykkyysetestien etuja ja ongelmia seuraavasti

etuja; testit:

- ennustavat hyvin koulumenestystä

- auttavat löytämään lahjakkaita lapsia

- yhtä objektiivisia mittareita, kuin älykkyystestit, ei ole

ongelmia:

- testit eivät paljasta kaikkea lahjakkuutta

- testit eivät ennusta elämässä menestymistä luotettavasti

- testit eivät mittaa luovuutta eikä sosiaalista lahjakkuutta

- testejä ei voida käyttää ainoina mittavälineinä

Mitä sitten on älykkyys? Yksi tapa määritellä se on todeta, että (s. 8) ‘älykkyys on ihmisen kyky käyttäytyä tarkoituksenmukaisesti sellaisessa tavoitteellisessa tilanteessa, jossa aikaisempi oppiminen ei tarjoa välitöntä ratkaisua.’ Charles Spearman kehitti jo vuonna 1904 kahden faktorin älykkyysteorian. Hänen mukaansa oli olemassa yleistä älykkyyttä (g-faktori) sekä erikyiskykyjä (s-faktorit) ; yleinen älykkyys on mukana kaikessa älykkyyttä vaativassa toiminnassa. Älykkyyden käsitettä ryhdyttiin jatkossa laajentamaan, Thurstone (1938) julkaisi älykkyyden ns. monifaktoriteorian, joka kuvasi älykkyyttä yhdeksän tekijän, faktorin, avulla. Guilford (1967) kehitti edelleen käsitettä yhä monipuolisempaan suuntaan Hänen mallissaan oli alunperin 120 älykkyyden osa-aluetta. Cattelin (1971) mukaan on ns. joustavaa älykkyyttä ja karttuvaa älykkyyttä; joustava on osoitus luontaisesta lahjakkuudesta ja karttuva älykkyys perustuu oppimiseen ja kokemuksiin. Storfer (1990) on todennut, ettei ole yleispätevää kaikkien hyväksymää älykkyyden määritelmää. Kun käsitettä ei määritetä joudutaan ongelmiin, käsite laajenee yhä syvemmälle lahjakkuuden käsitteeseen, jolloin ei kuvaa välttämättä älykkyyttä vaan jotakin lahjakkuuden lajia.

Charles Spearman antoi ihmisen yleiselle älykkyyden ominaisuudelle g-tekijän tai voiman nimen. (Se mitä tämä g-tekijä olisi ei ole siis tarkoin kyetty määrittämään.) Perinteisen älykkyyskäsityksen sijaan on esitetty myös runsaasti tästä poikkeavia älykkyyskäsityksiä. Dynaamisen älykkyyskäsityksen mukaan älykkyys muotoutuu perimän mahdollistamien rajojen ja ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien puitteissa ihmisen itsensä ohjaamaan suuntaan. Aikuinen voi kehittää älykkyyttään elämänsä kaikissa vaiheissa.

Älykkyys on vielä voimavara, joka on vajaa käytössä. Neuropsykologia puhuu nykyisin mieluimmin kognitiivisesta suoritustasosta kuin älykkyydestä. Älykkyyden paikallistamisen suhteen neuropsykologiassa on nykyisin vallitsevana Jerry Fodorin (1983) esittämä modulaarisuusoppi, suurin osa aivojen suorittamasta tietojenkäsittelystä tapahtuu pienissä paloissa (moduuleissa), jotka toimivat toistaan täysin erillisinä ja eristäytyneinä.

Jotkut toiminnot ovat paikallistettavissa, jotkut taas syntyvät laajojen hermoverkkojen yhteistoiminnassa. Modulaarisuudesta seuraa, että on ainakin periaatteessa mahdollista, että jokin aivokudosvaurio vaurioittaa ainoastaan tietyn moduulin toimintaa, jolloin seurauksena on hyvin tarkkarajainen häiriö Älykkyyskäsitteessä on yksi perusongelma, älykkyys on käsitteensä saanut niin suuren ja arvostetun sisällön, että sen halutaan kattavan lähes kaikki lahjakkuusominaisuudet. Tästä ei älykkyydessä kuitenkaan ole kysymys, älykkyys on vain yksi ihmisen ominaisuus, silloin kun se määritellään perinteisesti eli lähinnä loogis/analyyttisenä lahjakkuutena. Älykkyys on apuna monessa muussa lahjakkuudessa ja niiden toteuttamisessa kuten luovuudessa ja musikaalisuudessa. Älykkyyden ei tarvitse, eikä sen ole hyödyllistä käsitteenä kattaa kaikkea ihmisen toimintaa. Voimme tietenkin puhua esimerkiksi tunneälystä tai musikaalisesta älykkyydestä (musikaalisuudesta), mutta se ei ole tarpeellista ja ehkä pitemmän päälle sekoittavaa kun asioiden selkeyttä edistävää. Selkeämpää olisi puhua eri lahjakkuuden lajeista niiden omilla nimillään.

Myös älykkyyden periytyvyyttä ja pysyvyyttä vastaan on esitetty kritiikkiä. Petter Portinin mukaan geenit ja ympäristö toimivat tosiasiassa aina monimutkaisessa molemmin suuntaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Näin vaikka on ominaisuuksia, jotka ovat täysin geenien määräämiä kuten veriryhmä, mutta nämä ovat poikkeuksia. Voitaisiin katsoa, että yksittäiset geenit määräävät tai vaikuttavat lähinnä taipumuksiin kuten lihavuuteen jne.

Huippuälykkäänkin kykyrakenne voi olla hyvin vaihteleva. Hollingworth Leta S. tunnetuin tutkimus tutki lapsia joiden ÄO oli vähintään 180. Lapsi, jonka ÄO 140 lapsi eroaa hyvin paljon lapsesta, jonka ÄO lähestyy 200:aa. Hollingworth totesi, että jos ÄO alkaa lähennellä 170 rajaa, lapsen elämässä on odotettavissa ongelmia. Tätä voidaan verrata tilanteeseen, jossa keskitason älykäs joutuu olemaan tekemisissä vain heikkoälyisten kanssa. Sopeutuminen ja vertaisten puute voi käydä raskaaksi. Lapsi, jonka ÄO on alle 150 sopeutuu yleensä hyvin kouluun, mutta sitä älykkäämmillä alkavat vaikeudet.

Näin tullaan hyvin lähelle jo klassista ajatusta, jonka mukaan onnellisimpia ja menestyvimpiä ovat ne, joiden ÄO on 120-130. He kykenevät johtamaan valtaväestöä ja tulemaan toimeen heidän kanssaan. Valtaväestö ymmärtää heitä ja he saavat arvostusta, lisäksi heidän odotuksensa ja arvostuksensa eivät poikkea liikaa valtaväestön vastaavista. Oleellista tässä on, että käytännössä valtaväestö määrää aina elämän perustahdin yhteiskunnassa, tämä seuraa jo demokratian perusajatuksesta. Demokratiassa kärsijöitä on vähiten, koska vain heikot ja riittävästi poikkeavat kärsivät itse järjestelmästä seuraten. Tätä ajatusta voidaan verrata shakkipeliin siten, että kun valtaväestö laskee pelissä yhden siirron eteenpäin ja älykäs (ÄO 120-130) kaksi siirtoa ja huippuälykäs (ÄO yli 150) kolme siirtoa tai enemmän. Tällöin valtaväestö ja huippuälykkäät käytännössä pelaavat jo eri peliä tai ainakin täysin eri tasolla, kun tämä rinnastetaan elämään, voidaan ajatella etteivät he välttämättä ymmärrä toisiaan, ainakaan vastavuoroisesti.

Kari Uusikylän (1994) mukaan älykäs lapsi ei suinkaan ole pieni aikuinen vaan lapsi, jonka persoonallisuudesta älykkyys on vain yksi tekijä. Älykäs lapsi saattaa esim. koulussa joutua vaikeuksiin, kun ymmärtämättömät opettajat saattavat nolata lahjakkaat. Lapsineroista kulkee maailmalla aina runsaasti erilaisia legendoja, jotka yleensä ovat liioiteltuja, koska ihmeitä on ainakin kansan piirissä usein mukavampi kuunnella kun tosiasioita. Kuten olemme todenneet, ei menestyjän tarvitse olla huippuälykäs. Yhdysvalloissa on jonkun verran harrastettu sitä, että lapsen koulutus aloitetaan jo hyvin nuorena ja tavalla, jossa lapsi saa pienestä pitäen yksityisopetusta. Tällöin ollaan päästy tuloksiin, jossa melko keskinkertainenkin lapsi kykenee suorittamaan ylioppilastutkintoa vastaavan tutkinnon esim. 10-12 vuoden iässä. Tämä perustuu jatkuvaan valmennukseen ja harjoitteluun. Vastaavaa tapaan kuin mitä esim. urheilun puolella voimistelijat tai uimarit tekevät, jolloin huippukyky voidaan saavuttaa hyvin nuorena.

Ihmelapsia esiintyy useimmiten mm. musiikin, matematiikan ja shakin alalla ei niinkään esim. kuvataiteissa tai kirjallisuudessa. Monella historiallisella lapsinerolla on ollut edellä kuvatun kaltainen ‘lapsineron’ tausta näin esim. Mozartilla ja Goethella. Goethe, jonka älykkyysosamäärän jotkut ovat jälkeenpäin arvioineet olleen 200, kävi 3-6 ikävuosinaan ‘lastentarhassa’, 4,5 vuotiaana hänelle hankittiin aapinen ja myöhemmin katekismus. Lastentarha-aikana koti ohjasi häntä monipuolisesti ja seitsemän vuotiaasta hän oli yksityisopetuksessa. Käytännössä Goethe joutui jo hyvin nuorena olemaan lähes pelkästään aikuisten seurassa ja yliopistossakin hänellä oli ystävinään 10 vuotta häntä vanhemmat opiskelijat ja opettajat.

Lapsi sopeutuu yleensä teho-opetukseen, koska hänelle ei käytännössä anneta muita vaihtoehtoja. Tällä tavalla saavutetaan ainakin näennäisesti hyviä tuloksia, jos lapsi ei todellisuudessa ole erityisen lahjakas, näin saavutettu ‘etu’ tasaantuu yleensä hyvin nopeasti aikuisiässä. Lahjakkaalle tämä voi olla pysyvä etu. Perinteinen koulu ei yleensä pysty tarjoamaan huippulahjakkaalle hänen kykyjään vastaavaa ja hyödyntävää koulutusta. Toisaalta lapsivalmennus huonosti toteutettuna saattaa aiheuttaa psyykeen arvaamattomia vahinkoja.

Älykkyys-käsitteeseen ja sen ominaisuuksiin voidaan liittää seuraavia keskeisiä ongelmia:

• käsitteen kapea-alaisuus
• käsitteen ylikorkea status
• älykkyyden periytyvyys
• älykkyyden kehittäminen
• tunneäly
• älykkyys luovuuden vastakohtana

Käsitteen kapea-alaisuus ja sen korkea status liittyvät toisiinsa. Älykkyys on terminä niin arvostettu, että sen haluttaisiin usein kuvaavan hyvin laaja-alaisesti ihmisen kykyrakennetta. Älykkyyttä arvostetaan vaikka ei tarkalleen ottaen tiedetä mitä käsite tarkoittaa. Kun tältä pohjalta käsitettä arvostellaan, todetaan ettei se pidä sisällään ihmisen kaikkia lahjakkuuden lajeja kuten sosiaalisia taitoja tai verbaalista lahjakkuutta. Juuri näin, mutta käsite onkin kapea ja sen on sellaisena hyvä pysyttäytyä. Älykkyys on avuksi monen lahjakkuuden toteuttamisessa kuten musikaalisuuden tai verbaliikan taitojen, mutta älykkyys pelkästään ei riitä, tarvitaan myös muita kykyjä tai tosin päin äly ilman muita lahjoja voi johtaa sosiaalisiin ongelmiin tai ei ainakaan takaa menestystä työelämässä. Tämä ei kuitenkaan mitenkään sulje pois sitä, että älykkyys useilla elämänaloilla on erinomainen lahja ja ominaisuus menestyksen takaamiseksi.

Älykkyyden periytyvyys liittyy samaan ilmiöön ihmisten yleisestä ominaisuuksien periytyvyydestä. Tällaisena älykkyys periytyy omien periytymisenlakiensa mukaisesti .Tämä on oma tutkimusalansa, eikä meillä ole vielä tarkkaa kuvaa älyn periytyvyydestä, eikä voi ollakaan niin kauan kun meillä ei ole täsmällistä määritelmää ja kuvausta asiasta. Aikuisten korkean älykkyyden on voitu kuitenkin korreloivan jälkeläisten korkean älykkyysosamäärän kanssa, kun puhutaan perinteisestä älykkyyskäsitteestä.

Älykkyyden kehittäminen tai parantaminen on mielenkiintoinen ongelma. Tähän liittyy osaltaan se, että viime vuosina on voitu fysiologiassa osoittaa, että ihmisen aivosolut kykenevät jossakin määrin uusiutumaan myös vanhemmalla iällä kun aikaisemmin on katsottu, ettei tällaista tapahdu. Älykkyyden parantamisongelma liittyy lyhyellä aikavälillä käsitykseen siitä, onko älykkyyden kuvaaman loogis-analyyttinen ajattelukyky kehitettävissä, voimmeko parantaa päättelykykyämme pysyvästi ja toisaalta miten yhteisön älykkyys voi parantua muuten kuin biologisesti. Voiko se parantua koulutuksen ja harjoituksen kautta. Perinteinen vastaus on ollut, että älykkyys on pysyvä ominaisuus, jota ei voi parantaa. Tämä jää vielä ongelmaksi, mutta kiintoisan ratkaisun tarjoaa ajatus, että kaikkia on parannettavissa harjoittelemalla. Voimmeko kehittää kieli-, muisti- ja kokemusverkostoamme sekä ongelmanratkaisulogiikkaamme siten, että älykkyys parantuu?

Tunneälyn käsite on viimevuosikymmeninä lanseerattu osittain kritiikkinä perinteisen älykkyyskäsitteen kapea-alaisuudelle. On voitu todeta, että vähemmän älykäs tunneälyn hallitseva yksilö voi menestyä selvästi paremmin kuin häntä huomattavasti älykkäämpi tunneälyä hallitsematon yksilö. Tunneälykäsitteen hyödyllisyyden suurin merkitys lienee juuri tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen hallitsemisen tärkeyden korostamisen. Tunneälykäsitteen avulla on voitu kuvata oma tärkeä lahjakkuuden lajinsa, joka on aikaisemmin jäänyt vähemmälle huomiolle. Kiintoisaa tässäkin on, että tunneälyn julkituonti on tapahtunut älykkyyden kritiikin kautta. Jälkeenpäin voimme vain todeta, että tunneäly on oma lahjakkuuden lajinsa ja älykkyyden omansa. Vaikka tässäkin voidaan mahdollisesti todeta, että älykkyys voi olla etu myös tunneälyn hallinnassa ja kehittämisessä.

Se, että älykkyyttä tai paremminkin loogista ajattelua, pidetään luovuuden vastakohtana liittyy muutamaan keskeiseen seikkaan. Katsotaan, että luova teko on hyppy yli loogisen ketjun, hyppy logiikan tuolle puolelle. Näin usein näyttäisi olevankin, uutta luodessa joudutaan tuhoamaan osa vanhaa ja rakentamaan merkitykset uudelleen, joudutaan purkamaan mahdollisesti laajakin käsitejärjestelmä ja rakentamaan se uudelleen uusin käsittein. Näennäisen epäloogisuuden lisäksi luovuuteen katsotaan liittyvän jotakin mystistä, mikä johtuu usein luovuuden hetken salamanväläyksellisestä tapahtumasta, heureka-hetkestä. Osittain tämä näkemys muodostaa pelastusrenkaan ei-älykkyydelle, katsotaan ettei luovuudelta edellytetä älykkyyttä. Tämä kaikki pitää paikkaansa, mutta kuten toisaalla toteamme, pitää paikkaansa myös toisin päin; älykkyys ja looginen ajattelukyky on yleensä suuri etu luovuudessa. Älykkyys ei ole aina välttämätön ehto, mutta lähes aina hyödyllinen, uuden käsiterakennelman rakentamisessa on viime kädessä lopulta kuitenkin kyse paljolti älykkyydestä ja loogisesta ajattelukyvystä.

Tulee huomioida, ettei luovuus ole itsetarkoitus, koko ajan ja kaikkialla ei ole mahdollista ja mielekästä pyrkiä olemaan luova se johtaisi loputtomaan laburinttiin. Luovuuden tulee olla hallittua yli 99 % kaikkien ihmiseten toiminnasta on joka tapauksessa ei luovaa. Lähes aina voi olla älykäs mutta usein ei ole mielekkäintä olla luova. Luovuus poikkeaa tässä mielessä esim. älykkyydestä.

Esim. monissa työtehtävissä ja monessa sosiaalisessa käyttäytymistilanteessa kurinalaisuus ja sääntöjen seuraaminen johtaa usein järkevämpään lopputulokseen kun pyrkimys muuttaa koko ajan kaikki johonkin täysin uuteen. On mahdotonta oppia liikaa, käyttämätöntä aivokapasiteettia on niin paljon, että sitä ei millään voi kuluttaa loppuun. Samoin tietoa on mahdotonta omaksua liika tai musertua tiedon tulvaan. Tieto ei musserra vaan psykkinen reaktio joka koko tiedon tulvan mahdottomana ottaa vastaan rajoitetussa ajassa.

Useita tutkimustuloksia on esitetty siitä, että vaikka korkea älykkyys korreloi koulussa ja opinnoissa menestymisen kanssa, niin se ei korrelai yleisesti elämässä menestymisen kanssa. Tämä osoittaa toisaalta sen, että äly ei ole kaikkia kaikessa, mutta myös sen, että puuttuvan älyn voi korvata mm. päämäärätietoisella pyrkimisellä, ulkonäöllä, esiintymiskyvyllä, näyttelijän lahjoilla, ystävän kaupoilla ja ylipäätänsä sillä, että esim. yritysten johtopaikat eivät ole miehitetty älykkyyden perusteella, jolloin myös yritysten toiminan ei tarvitse olla kovin rationaalia ainakaan kaikilla toimialoilla, koska kaikissa yrityksissä on samankaltainen johto, myöskään ihminen tyypillisesti ei valitse alaisekseen itseään fiksumpaa ja edelleen lajitoveri alkaa aina puolustaa kaltaistaan, jolloin tätä kautta syntyy erilaisia klikkejä, jotka tukevat toisiaan. Samaten ahkeruudella ja asiaan paneutumisella pärjätään myös ja voidaan saada jopa parempia tuloksia jollakin alueella, niin kuin jo luovuuden käsitteeseen olemme ajatuksen liittäneet. ‘Kaikki nerot raatavta ahkerasti ja ovat hyvin päättäväisiä’ sanotaan. Ihmiset voivat Mozartin tavoi tulla hyvin päteviksi joissakin asioissa toistamalla ja harjoittelemalla asiaa jatkuvasti. Kaiken kaikkiaan ‘elämässä pärjääminen on hyvin erilaiste ja monenkirjavien asioiden summa’. Joka tapauksessa äly ei ole ainoa hyvä tekijä, jonka ihmisen tulisi omata. Älykkyys yhdistettynä muuten vajavaiseen luonteeseen tai kierouteen jopa psykopaattisyyteen on voi olla hyvin vaarallinen yhdistelmä.

Loogis- analyyttisen älykkyyden lisöksi on pyritty kehittämään myös muita älykkyystekijöitä. Esim. Howard Gardner on kehittänyt moniälykkyysteorian, joka erottelee kahdeksan älykkyyden lajia; joita ovat mm. musikaalisuus ja ihmissuhdeälykkyys.

Yalen yliopiston professori Robert Sternberg on esittänyt, että on kolmen laista älykkyyttä analyyttistä, luovaa ja käytännöllistä pa: tämä osoittaa älykkyys-käsitteen kovan statuksen kun kaikki halutaan nimetä älykkyydeksi; kuten olemme todenneet älykkyys on vain yksi luovuutta tukeva ominaisuus, samoin käytännöllisyyttä voit auttaa älykkyys mutta kyse on kuitenkin taidoista taidoista tai muista kyvyistä kuin älykkyydestä. Parempia käsitteitä ovat varmasti musikaalisuus ja luovuus kuin musikaalinen älykkyys tai luova älykkyys; jos halutaan puhua musikaalisestä älykkyydestä pyritään lähinnä tarkoittamaan, että muiskaalisuus on yhtä ‘hyvä’ lahjakkuuden laji kuin älyllyyskin tai että -älykkyys-liitteellä pyritään ikäänkuin osoittamaan mitattavuutta sitä, että musikaalisuudessa lahjakkuutena ihmisten kesken on eroja jotka voisivat ainakin periatteessa myös olla mitattavissa tai todettavissa tai että ne erot ainakin jotenkin ilmenisivät tämä älykkyystermiin liitetty mitattavuus osoittaisi samalla ominaisuuden korkeata arvoa. Tunneälykäsitteessä äly-lisäke puolustaa jotenkin paremmin paikkaansa ainakin tällä hetkellä, koska termille ei ole parempaa nimeä esitetty Voidaan todeta, että älykkyys ei välttämättä aikaansaa luovuutta, muuta älykkyys on yleensä merkittävästi vaikuttava ominaisuus luovassa persoonassa. Stefan Lindfors (HS) on todennut ‘jatkan rajoitteena vain oma älyni’. Äly on Lindforsille luovuuden lähde, eikä hän koe luovuutta vain taitelijoille kuuluvana etuoikeutena. Se on kyky joka toimii menestyksen edellytyksenä niin taiteessa kuin bisneksessäkin. Lindforsin mielestä muutama hyvä idea on parempi kuin mijoona kohtalaista Elämä on asenne, joka tulee olla oikea, jos haluaa olla luova.

Oleellisen tajuaminen, ei ole välttämättä pelkkää älykkyyttä, vaan laajempaa ‘viisautta’, johon liittyy oleellisena kokemus, kokemuksen ei tarvitse olla pitkä vaan, että on kokenut sen , että kykenee oleellisen tajuamiseen - asioiden eriarvoisuuden, tärkeysjärjestyksen tajuaminen.

Normaalijakauma ihmisen ominaisuuksien kuvaajana on tullut tunnetuksi erityisesti älykkyystestien yhteydessä. Kun riittävän suuri ihmisjoukko testataan älykkyystestein ja muodostetaan tuloksista jakauma on jakauma tyypillisesti normaalijakauman muotoinen. Kun älykkyystesti pisteytetään siten, että keskimääräisimmän tuloksen saanutta joukkoa (tai tulosta) kuvata luvulla sata ja siitä huonompi joukko (tulos) saa sataa pienemmän arvon ja vastaavasti parempi tulos suuremman arvon. Kun tulokset asetetaan testattavien määrän käyrälle, noudattaa käyrä tyypillisesti normaalijakauman muotoa. Älykkyys testissä tulosten suhteuttaminen on tietenkin oma ongelmansa mutta samantyyppinen tulos saadaan kun piirretään käyrä ihmisen pituuksien ja ihmismäärän suhteessa.

Pituuskäyrä on tyypillisesti normaalijakauman muotoinen varsinkin kun mitataan yhden yhtenäisen kansan pituudet. Koko maapallon pituuksien käyrä ei välttämättä ole puhtaan normaalijakauman muotoinen, jos maapallolla on suuria kansoja joiden keskipituus poikkeaa merkittävästi toisistaan. Tästä voi kysyä onko ihmisen (ja mahdollisesti muutkin ilmiöt) tyypillisesti sen kaltainen olio, että sen ominaisuudet ominaisuuden ja esiintymisjoukon (ihmisissä) välinen käyrä muistuttaa hyvin lähelle normaalijakaumaa. Tätä emme tietenkään tiedä kaikkien ominaisuuksien suhteen, mutta hyvin vaikea on löytää ominaisuutta jossa näin ei olisi. Ei ole mitään syytä epäillä etteikö myös luovuuden käyrä noudata ihmisten ominaisuuksien (kykyjen) suhteen normaalijakaumaa samaan tapaa kuin esim. loogis-analyyttinen älykkyys.

Nerous on yksi mystisimmistä käyttämistämme käsitteistä, se nähdään lähes jumalallisena ominaisuutena, joka liitetään vain harvoihin ihmiskunnan edustajiin. Toisaalta nero-käsitettä voidaan käyttää arkipäiväisesti, todeten hyvän idean esittäjälle ‘olet nero’. Kuka on nero ja mitä tarkoitamme nerous-käsitteellä?

Yksi historian tunnetuimmista nerouden analyytikoista on ollut Arthur Schopenhauer (1788-1860 ), joka filosofisten kirjoitustensa lisäksi tunnettiin myös suurena pessimistinä. Hän on kirjoittanut ehkä ihmiskunnan hienoimmat lauseet neroudesta. Schopenhauerin mukaan vain hyvin harvat ihmiset ansaitsevat neron nimen. Nero on ihminen, joka kykenee kohoamaan ideain näkemiseen. Ideain näkeminen pohjaa ennen kaikkea kykyyn vapautua tahdosta. Nero tavoittelee aina jotakin objektiivista tarkoitusta. Nämä suuret ihmiset ovat joko sankareita, taiteilijoita tai ajattelijoita. Nerot ovat aina myös tavallisia ihmisiä kaikkine arkipäiväisine askareineen. Nero edellyttää huomattavasti suurempaa älyllistä kykyä, kuin tahto tarvitsee palvelukseensa. Tätä älyn ylijäämää nero käyttää maailman objektiiviseen tajuamiseen. Nero ajattelee vähemmän käsittein kuin kuvin. Sen tähden mielikuvitus kuuluu olennaisena osan nerokkuuteen, on suorastaan sen perusedellytyksiä. Vaikka ideain tarkastelu edellyttää tahdosta vapautumista, edellyttää nerokkuus myös epätavallisen tarmokasta tahtomista.

Neron pää ei enää kuulu hänelle vaan maailmalle. Monet mainitut piirteet vaikuttavat siihen, että nerokkuuden ja mielipuolisuuden välillä nähdään sukulaisuutta, mikä viime kädessä johtuu älyn ja tahdon epänormaalista suhteesta kummallakin. Nerot ja hullut elävät toisessa maailmaa kuin tavalliset ihmiset. Nerokkuus vain elää kerroksia ylempänä kuin hulluus. Kaiken lisäksi nerossa on vielä jotakin lapsenomaista ja naivia. Neron tuotteet syntyvät vaistomaisesta välttämättömyydestä. Kun nerollinen luominen on toisaalta mitä suuremmassa määrin tietoista, niin se toisaalta on vaistomaista ja tiedotonta.

Neron onnellisuus on kuolemattomien teosten luomisessa, ei maineessa, sillä nero työskentelee jälkimaailmaa varten, oma aika ei häntä ymmärrä. Nerokkaat henget ovat ihmiskunnan valotorneja, joita ilman se hukkuisi hirvittävien erehdysten ja villiintymisten rannattomaan mereen.

Nero kuuluu harvinaisimpiin luonnonilmiöihin. Saattaa kulua vuosisatoja, kunnes syntyy todella suuri, ihmisjoukon yläpuolelle kohoava henki, jonka tuotteet säilyvät vuosituhansia. Nerokas ihminen on liian harvinainen tavatakseen vertaisensa ja liiaksi muista erottuva ollakseen heidän toverinsa. Mutta ihmisillä on hänestä ja hänen painostavasta etevämmyydestään yhtä vähän henkilökohtaista iloa, kuin hänellä on heistä. Nero etsii toisilla vuosisadoilla eläneiden vertaistensa henkien seuraa, jotka yhdessä muodostavat ‘nerojen tasavallan’.

Jokainen nero on suuri lapsi ja sen vuoksi hän tarkastelee maailmaa kuin outoa näytelmää siis puhtaasti objektiivisesti. Kuten Schopenhauer edellä totesi, nero on myös tavallinen ihminen. Schopenhauer itse, tämä luova nero parhaassa voimassaan sekä ihastutti, että kauhistutti tuttaviaan. Sillä ne ankarat vaatimukset, jotka hän asetti itselleen hän asetti myös toisille, jotka etsivät hänen seuraansa. Siitä johtui, ettei Dresdenissä juuri kukaan häntä ymmärtänyt. Hänen arvostelunsa häikäilemättömyys ja pureva ivansa loukkasivat monia ja pitivät ihmiset hänestä loitolla. Niinpä Schopenhauerilla oli monien luovien nerojen tapaan vaikeuksia löytää itsensä tasoista ihmistä kommunikointiin. Hän tunsi koko ikänsä itsensä kovin yksinäiseksi ja huokaili ‘anna minulle yksi ihminen’. Schopenahauer päätyi pessimistisiin ajatuksiin todeten ‘elämä on kurja asia, olen päättänyt kuluttaa sen ajattelemalla sen olemusta’.

Schopenahauer totesi lopulta tulleensa siihen oivallukseen, että luonto on äärettömän paljon karumpi kuin olettaisi, ja minun on täytynyt arvokkaasti ja kärsivällisesti kantaa ‘kuninkaallisen yksinäisyyden osani’. Schopenhaer totesi ’minun kaltaisteni olentojen, jotka kerran minun laillani ovat eläneet ihmisten parissa, jälkeen jättämät muistomerkit, heidän ajatusmaailmansa on elämäni suurin nautinto. Heidän kuollut kielensä on minulle tutumpaa kuin kaksijalkaisten elävä olemassaolo.’

Schopenahauer jatkoi pessimistisiä pohdintojaan yhä pitemmälle, hän näkee että elämä on oleellisesti kärsimistä. Kuolema elämän tuloksena osoittaa, että elämä ja pyrkiminen on jotakin turhaa, hyödytöntä ja ristiriitaista. Äärellisen olemassaolon mitättömyys paljastuu ajan muodossa. Menneisyys ja tulevaisuus eivät ole muuta kuin mitättömiä unia: menneisyys ei enää ole olemassa ja tulevaisuutta ei vielä ole. Nykyisyys, ainoa todella olemassa oleva, ei tarkkaan ottaen ole muuta kuin menneisyyden ja tulevaisuuden välissä oleva ulottuvaisuutta vailla oleva raja, sillä se mikä juuri oli nykyisyyttä, on heti jo mennyttä.

Schopenhauerin mukaan ihminen eroaa muista olennoista vain asteeltaan, ei koko olemukseltaan. Lajihistoriallisesti kaksijalkainen suku kuuluu eläinkuntaa. Ihminen on sukulainen sekä apinan että tiikerin kanssa, pohjaltaan villi hirvittävä peto, jonka tunnemme vain kesyttämisen ja hillitsemisen tilassa, jota sanotaan sivilisaatioksi. Sen tähden meitä hänen tilapäiset purkauksensa kauhistuttavat. Mutta missä ja milloin laillisen järjestyksen lukko ja kahleet poistuvat ja anarkia pääsee valtaan, siellä ilmenee, mitä hän on.

Ihminen eroaa eläimistä olennaisesti älyn puolesta, kun eläin vain aistii ja havaitsee, niin ihminen lisäksi ajattelee havaitsemaansa ja tietää, koska hän omistaa järjen. Maailmassa on vain yksi valehteleva olento: ihminen. Kuitenkin ihmisen ja ihmisen välillä on niin suuri ero, että näyttää kyseenalaiselta, voidaanko lainkaan enää puhua samasta ihmislajista. Tämä koskee varsinkin ihmisten älyä. Keskinkertainen ihminen on paljon lähempänä eläintä kuin luullaan. Useimmat ihmiset koettavat tulla toimeen mahdollisimman vähin ajatuksin, koska ajatteleminen on heistä raskasta ja vastenmielistä.

Ihmisen älyllisen asteen mittapuuna on Schopenhauerin mukaan se, missä määrin hän kykenee kohoamaan yleiseen tarkasteluun ja näkemään yksilöllisessä yleistä. Sen mukaan ihmisten henkinen näköpiiri on hyvin erilainen kohoten eläimellekin ominaisesta nykyisyydessä pysyttelevästä tajunnasta lukemattomissa asteissa neron melkein äärettömyyttä syleilevään tajuntaan asti.

Keskinkertaisuus on kaikkialla maailmassa suosiossa. Keskinkertaiset kyvyt hallitsevat maailmaa, kun taas nerot eivät saa ääntään kuuluviin. Sama aste ero pätee myös moraalisiin kysymyksiin.

Schopenhauerin mukaan sukupuolirakkaus on onnen harhaluulo, todellisuudessa se perustuu voimakkaimpaan viettiin, joka pyrkii yksinomaan suvun säilyttämiseen, mikä minä hetkenä tahansa keskeyttää vakavimmatkin askartelut, hämmentää ajoittaisesti kirkkaimmatkin päät, ei kammoksu valtiomiestenkään neuvottelujen ja oppineiden tutkimusten häiritsemistä, särkee lujimmatkin siteen ja vaatii suurimmat uhrit. Onnelliset avioliitot ovat perin harvinaisia, koska sen päätarkoitus on tuleva eikä nykyinen sukupolvi.

Schopenahauer menee pessimismissään niin pitkälle, että sen on todettu olevan yksi piristävimmistä, ilmaa puhdistavista, vapauttavista ja kohottavista ilmiöistä, eikä siis painostava tai masentava.

Edellä esittelimme Schopenhauerin ajatuksia neroudesta. Voidaanko neroudesta sanoa, jotakin yleistä, voidaanko neroutta määritellä tai kuvata. Edellä tuli esiin runsas joukko ominaisuuksia, jotka ovat ominaisia nerolle, äärimmäisen lahjakkaalle ihmiselle. Nero-termiä käytetään eri tavoin, voidaan puhua myös nerouden eri lajeista. Puhutaan mm. lapsineroista, yleisneroista, universaaleista neroista ja renessanssineroista. Lapsineroista, ei tässä sen enempään puhuta, nerous liittyy koko ihmisen elämän kaareen, mikäli nerous päättyy lapsuuteen, voidaan ehkä paremminkin puhua hyvin harjoitetusta lahjakkuudesta kuin varsinaisesta neroudesta. Yksi jako nerojen luokittelussa on mielestäni tehtävissä, voidaan puhua toisaalta universaaleista tai yleisneroista sekä jonkun erikoisalan neroudesta tai erinomaisesta taituruudesta.

Scahopenhauer puhui neroudesta lähinnä universaalissa mielessä ei niinkään erikoisalan neroudesta. Onko jonkin erikoisalan kuten jonkin tieteenlajin, musiikin tai muun taiteen nerous aitoa neroutta, vai hyvin harjoitettua lahjakkuutta. Rajaa on vaikea vetää, on selvää että mitä kapeammalle alalle ihminen keskittyy sen parempia tuloksia hän tuolla alalla saavuttaa. Ainutlaatuisista historiallisista saavutuksista puhuttaessa, voidaan kuitenkin usein puhua neroudesta.

Mitä yhteistä on nerolla ja huippuluovalla yksilöllä, tietenkin kyseessä voi olla sama yksilö ja yleensä neron tulleekin olla luova, saadakseen jotakin merkittävää aikaan, mistä nerouden sädekehä ilmaantuu. Schopenhauer toi esille neroutta kuvatessaan useita piirteitä, jotka ovat ominaista myös luovuudelle:

• nero on ihminen, joka kykenee kohoamaan ideain näkemiseen.

• nero tavoittelee aina jotakin objektiivista tarkoitusta
• nero edellyttää huomattavasti suurempaa älyllistä kykyä
• nero ajattelee vähemmän käsittein kuin kuvin (tarkastelee ideoita).
• nerokkuus edellyttää myös epätavallisen tarmokasta tahtomista.
• neron pää ei enää kuulu hänelle vaan maailmalle
• nerokkuuden ja mielipuolisuuden välillä nähdään sukulaisuutta, mikä viime kädessä johtuu älyn ja tahdon epänormaalista suhteesta kummallakin
• nerossa on vielä jotakin lapsenomaista ja naivia
• kun nerollinen luominen on toisaalta mitä suuremmassa määrin tietoista, niin se toisaalta on vaistomaista ja tiedotonta.
• neron onnellisuus on kuolemattomien teosten luomisessa, ei maineessa, sillä nero työskentelee jälkimaailmaa varten,
• nerokkaat henget ovat ihmiskunnan valotorneja, joita ilman se hukkuisi hirvittävien erehdysten ja villiintymisten rannattomaan mereen.
• jokainen nero on suuri lapsi ja sen vuoksi hän tarkastelee maailmaa kuin outoa näytelmää siis puhtaasti objektiivisesti.
• ihmisen älyllisen asteen mittapuuna on Schopenhauerin mukaan se, missä määrin hän kykenee kohoamaan yleiseen tarkasteluun ja näkemään yksilöllisessä yleistä

Schopenhauerin nerouteen liittyvät määritelmät ovat mielenkiintoisia, niissä on jotakin suoraa sukulaisuutta sille, miten me olemme määritelleet luovuutta tai luovuuden edellytyksiä. Oleellisen tavoittelu, ideointi, voimakas tahto, universaalisuus, poikkeavuus ja lapsenomaisuus ovat selkeästi luovan persoonan tavoittelemia ominaisuuksia. Tässä ei ole mitään ristiriitaa, koska neroksi leimautuminen määräytyy yleensä sen kautta, miten merkittäviä luovia tekoja yksilö on kyennyt aikaansaamaan.