8. Ajattelun ja luovuuden välineet

8.1. Kielen ja sanojen merkitysten synty

Voimme melko helposti kuvitella, miten ihmisen kieli on todennäköisesti syntynyt evoluution myötä. Alussa kieli lienee perustunut erilaisiin äännähdyksiin ja eleisiin. Aikaa myöten tietyt äännähdykset on liitetty samaa tarkoittaviin tilanteisiin, tämä on opittu, kun samat tilanteet ovat toistuneet aikansa eläin/ihmisyhteisössä. Tässä on oikeastaan koko käyttämämme kielen ydin, jokin äänne, myöhemmin merkkijono, tarkoittaa jotakin tiettyä ja nämä tarkoittamiset ja merkitsemiset ovat pysyviä, jotta kommunikaatio ylipäätänsä olisi mahdollista. Toki merkitykset muuttuvat aikaa myöten, mutta lyhyellä aikavälillä, jotta kommunikointi olisi mahdollista, merkitysten tulee olla pysyviä ja pääosin samaa tarkoittavia ko. kieliyhteisössä. Jos äänteiden tarkoitukset muuttuisivat alati, emme ymmärtäisi toisiamme. Tämä merkitysten pysyvyys on sitä tärkeämpi, mitä suuremmasta ihmisyhteisöstä tai kieliyhteisöstä on kysymys.

Kielen perusajatukseen, pohjautuu myös koko käyttämämme logiikka. Sama termi tarkoittaa aina samaa, sama päättelysääntö pätee aina. Kuten toisaalla olemme todenneet, kieli ja siihen liittyvä logiikka on myös koko ajattelumme ydin. Vaikka kielellä ajatellessamme, sisäisessä puheessa, meidän ei tarvitse noudattaa logiikan syntaksia, niin tulkitessamme ajatuksia ymmärrettäväksi puheeksi, sisäinen puhe edellyttää logiikan sihdin kautta tapahtuvaa tulkintaa.

Pysyväisestä luonteesta huolimatta, kieli kuitenkin kehittyy ja muuttuu koko ajan, syntyy uusia sanoja ja sanojen merkitykset muuttuvat, tämä tapahtuu kuitenkin koko kielen kannalta melko pitkällä aikavälillä.

Kausaalisen merkityksen teoria

Termien merkitysten synnystä, muutoksesta ja viittaamisesta on tieteen piirissä keskusteltu viime vuosikymmeninä paljon. Yksi keskusteluihin liittyvä teoria on ns. kausaalisen merkityksen (tai referenssin) teoria, jota erityisesti amerikkalainen filosofi Hilary Putman on tuonut julki. Putmanin mukaan kausaalisen merkityksen teoria selittää hyvin pitkälle, sen kuinka kieltä käytetäänja kuinka on mahdollista väittää, että referenssi (kohde, johon sana viittaa) pysyy saman vaikka teoriat ja termit muuttuvat. Teorian mukaan tieteellisten ja myös luonnollisen kielen termien merkitykset viittaavat niiden ristimistapahtumaan, eli tapahtumaan, jossa termi otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön. Teoriassa on tärkeää yhteisön kielellinen työnjako, kaikkien ei tarvitse tietää kaikkea termien merkityksestä. Kielellisen työnjaon mukaan yhteisössä on aina henkilö, jolla on kielellinen pätevyys johonkin termiin. Tällainen henkilö on oikeassa suhteessa termin esittelytapahtumaan, jossa referenssi on yleensä läsnä. Yhteisön kaikkien henkilöiden ei tarvitse tietää mitä esim. sähkö fysikaalisesti tarkoittaa, mutta he voivat silti käyttää termiä, tämä liittyy siihen, että jollakin henkilöllä on tieto termin fysikaalisesta merkityksestä. Sana nykyisessä kielen sanastossa on Putnamin mukaan aikaisempien tapahtumien kausaalista tuotetta aina esittelytapahtumaan asti. Kielelliseen työnjakoon liittyy, että ihmiset tuskin käyttäisivät sellaisia sanoja kuin ‘jalava’ tai ‘alumiini’, jollei kukaan yhteisössä kykenisi tunnistamaan jalavaa tai alumiinia.

Putnamin mukaan kaikki termit eivät vaadi kielellistä työnjakoa, tällainen on esim. tuoli, jonka termin merkityksen oletetaan kaikkien tietävän. Esim. termin vesi merkitys ei myöskään vaatinut kielellistä työnjakoa ennen kemian keksimistä, kaikki tiesivät tuolloin, mitä vesi tarkoittaa, nyt veden ajatellaan tarkoittavan H2O:ta.

Putnamin mukaan jokaisessa kielellisessä yhteisössä on ainakin joitakin termejä, joiden ekstension (termin kohteen) kykenee kiinnittämään termin hallitseva puhujien osajoukko. Muut puhujat ovat tällöin kielellisen työnjaon mukaan riippuvaisia strukturoidusta yhteistyöstä termin taitajien kanssa. Vaikka termien ekstensio kiinnittyy kausaalisena referenssinä kielellisen työjaon kautta, eivät termit ole Putmanin mukaan koskaan tarkoitettu todellisuuden kopioksi, siinä mielessä ne eivät viittaa meidän ulkopuoliseen todellisuuteen. Tieto syntyy ihmisen ja maailman välisen vuorovaikutuksen tuloksena. Ihminen ei selviäisi elämässään, ellei tiedon ja todellisuuden välinen vuorovaikutus pelaisi, emme kykenisi tekemään päätelmiä käyttäytymisemme suhteen, ellei tiedon ja todellisuuden välinen relaatio olisi olemassa, vaikkei tätä relaatiota voida kuvata, epäonnistuisimme liian usein käyttäytymisessämme, jollei kieli ja siihen liittyvä ajattelu ja tulkinta olisi jonkinlaisessa suhteessa todellisuuteen.

Putmanin kausaalisen merkityksen teoria ei ole tietenkään ainoa tapa kuvata sanojen merkitysten syntyä ja muutosta, se tuo kuitenkin mielenkiintoisella tavalla ilmi sen, miten koko kieli on yhteisöriippuvaista sekä osoittaa yhdellä tavalla sen miten sanojen viittaukset ovat kielessä syntyneet. Putnamin kausaalisen referenssin teorian merkitys ‘viittaa’ merkityksen syntymis-tapahtumaan eli tapahtumaan, jossa termi ja sen referenssi ovat ensimmäistä kertaa läsnä. Termin myöhempi käyttö on jonkinlaista evoluutiota tästä tapahtumasta. Eli termiin liittyy nimitystapahtuma, jonka jälkeen se alkaa elää omaa elämäänsä, mutta termin oikealle käytölle on kuitenkin ominaista, että se on osa sitä termin merkityksen kehitysketjua, jossa termi on alunperin ristitty.

Termiin liitetyt stereotyypit yhdessä sen oletuksen kanssa, että havaittavien vaikutusten takana on referenssi ja että yhteisössä vallitsee kielellinen työnjako, mahdollistavat puheen samasta objektista. Yhteisön saman termin myöhempi käyttö on kausaalisessa yhteydessä termin esittelytapahtumaan kiellisen työnjaon kautta. Kausaalisuus on esittelytapahtuman ja termin myöhemmän käytön välillä - ei referenssin välillä. Termin alkuperäisen nimeäjän ei tarvitse olla ekspertti.

Putnamin teoria on mielenkiintoinen, kuvaamaan lähinnä kielen kehityksen yhteisöllistä piirrettä. Tarkkaan ottaen kieli ei välttämättä kehity katkeamattomana ketjuna. Termi voidaan esim. ’varastaa’ toiseen käyttöön tai se voi ikään kuin huomaamatta elää omaa elämäänsä, jolloin se ei enää välttämättä viittaa alkuperäiseen referenssiin, vaan johonkin toiseen eli termi on näin uudelleen kastettu.

 

8.2. Kieli ja ajattelu

8.2.1. Kielen genetiikka

On esitetty, että ihmisen ajattelu tapahtuu keskeisesti kielen eli ns. sisäisen puheen avulla. Koska ajattelu on oleellinen osa luovaa prosessia, on syytä tarkastella tätä kiintoisaa yhteyttä vähän tarkemmin. Näin pääsemme käsittelemään myös käsitteenmuodostusta, jolla on oleellisia yhtymäkohtia luovaan prosessiin. Kielen ja ajattelun välisen suhteen ehkä merkittävin tutkija yhä tänä päivänäkin on Lev Semjonovits Vygotski. Käymme tässä läpi lähinnä hänen esittämäänsä teoriaa kielen ja ajattelun suhteesta.

Teoksessaan Ajattelu ja kieli L.S. Vygotksi katsoo ajattelun ja kielen keskinäisen suhteen yhdeksi kokeellisen psykologian vaikeimmista. Hänen teoksensa perustuu lähes kymmenen vuotta kestäneeseen tutkimukseen, jota Vygotksi teki tutkijatoveriensa kanssa. Vygotsilla on esityksessään tavoitteena:

1. Sen seikan kokeellinen osoittaminen, että sanojen merkitykset kehittyvät lapsuusiässä      sekä niiden peruskehitysvaiheiden määrittely

2. Lapsen tieteellisten käsitteiden omalaatuisen kehityksen selvittäminen verrattuna              lapsen spontaaneihin käsitteisiin ja tämän kehityksen peruslainalaisuuksien kartoittaminen

3. Kirjoitetun kielen psykologisen luonteen selvittäminen itsenäisenä kielen funktiona sekä sen ja ajattelun suhteen selvittäminen

4. Sisäisen puheen psykologisen luonteen sekä sen ja ajattelun suhteen kokeellinen paljastaminen

 

Lähtökohtaongelmana on psyykkisten funktioiden suhde eli kielen ja ajattelun suhde. Vygotskin mukaan asiaa koskeva tutkimus on aikaisemmin toiminut lähinnä ääripäissä: on joko samaistettu ajatus ja sana tai tehty ehdoton katko ja erotettu ne toisistaan. Näihin molempiin liittyy ongelma, jos kieli ja ajattelu samaistetaan ei tutkimuskohdetta niiden suhteesta voi olla, jos taas ne erotetaan toisistaan, solmu katkaistaan poikki sen sijaan, että se aukaistaisiin.

Vygotksin mukaan kielen jakamaton elementti löytyy sanan merkityksestä. Tähän puoleen kätkeytyykin mahdollisuus ratkaista ajattelun ja kielen välisen suhteen ongelma, koska juuri sanan merkityksessä piilee sen yksikön solmu, jota me kutsumme kielelliseksi ajatteluksi. Sana kuuluu joukkoon tai luokkaan, jokainen sana on piilevä yleistys ja sanan merkitys on psykologiselta kannalta katsoen ennen kaikkea yleistys.

Yleistys on erikoinen kielellisen ajattelun akti, joka heijastaa todellisuutta aivan toisin kuin välittömät aistimukset ja havainnot. Ajattelu heijastaa todellisuutta laadullisesti toisin kuin välitön aistimus. Ero on todellisuuden yleistetyssä heijastuksessa. Merkitys on sanan erottamaton osa, joka kuuluu niin kieleen kuin ajatteluunkin sen takia merkitystä voidaan tarkastella yhtä lailla kielellisenä ilmiönä kuin ajattelunkin ilmiönä - sana ilman merkitystä on äänne.

Merkitys on kieltä ja ajattelua saman aikaisesti, sillä se on kielellisen ajattelun yksikkö. Kielen alkuperäinen funktio on kommunikatiivinen. Kieli on ennen kaikkea sosiaalisen käyttäytymisen väline. Se on ilmaisemisen ja ymmärtämisen väline. Järjelliselle käsittämiselle ja määrätietoiselle ajatusten ja elämysten vaihdolle perustuva kommunikaatio edellyttää välttämättä tietyn välinejärjestelmän. Sen prototyyppinä on inhimmillinen kieli, joka syntyy kanssakäymisen tarpeesta työprosessissa.

Vygotskin mukaan aikanaan kanssakäymisen välineenä pidettiin merkkiä, sanaa tai äännettä. Kommunikaatio on mahdotonta ilman merkkejä - mutta myös ilman merkityksiä. Kommunikaatio edellyttää siis välttämättä yleistystä ja sanallisen merkityksen kehitystä, yleistäminen mahdollistuu sosiaalisen kanssakäymisen kehittyessä. Ihminen heijastaa ajatuksen avulla todellisuutta yleistetysti. Lause ‘minulla on kylmä’ ei viittaa merkkeihin tai ulkoisiin ilmaisuliikkeisiin vaan tiettyyn keskustelutoverini tunteman tilojen luokkaan. Tätä asiaa ei voida välittää lapsille, jotka eivät vielä hallitse kyseistä yleistystä- kuten Tolstoi sanoi ymmärtämättä ei jää sana vaan käsite, jota sanalla ilmaistaan.

Vygotksi toteaa, että alamme ymmärtämään lapsen ajattelun ja sosiaalisen kehityksen välillä vallitsevaa yhteyttä vasta silloin, kun opimme näkemään kommunikaation ja yleistämisen ykseyden. Vytgotski määrittelee yhdeksi tutkimustensa keskeiseksi tavoitteeksi ajatuksen ja sanan sekä yleistysten ja kommunikaation suhteen ratkaisemisen. Hän viittaa aluksi laajasti J. Piagetin tutkimuksiin, Piaget alkoi ensimmäisenä tutkimaan laaja-alaisesti lapsen logiikkaa kliinisen tutkimusmenetelmän avulla. Piaget muutti ongelman määrällisestä laadulliseksi. Lapsi ei ole pieni aikuinen, lapsen älykkyyden luonne muuttuu vähitellen kehityksen mukana.

Pieget piti tärkeimpänä lapsen kielen kehityksen välimuodoista egosentristä ajattelua, so. ajattelua joka lasten ajattelun tavoin pyrkii sopeutumaan todellisuuteen olematta kommunikoitavissa sellaisenaan. Egosentrisen puheen pohjalta syntyy sitten sisäinen puhe, joka on Piagetin autistisen ja loogisen ajattelun perusta. Autistinen ajattelu on suuntautumatonta ajattelua, se on alitajuista, eikä suuntaudu todellisuuteen vaan luo kuvitellun todellisuuden.

Piagetin mukaan lapsen ajattelu on ensin autistista ja sitten realistista. Autistinen ajattelu on geneettiseltä kannalta varhainen ensisijainen ajattelun muoto; logiikka syntyy suhteellisen myöhään. Egosentrinen ajattelu sijoittuu geneettisesti katsoen näiden väliin. Puheen egosentrisyyskerroin putoaa Piagetin mukaan lapsen kasvaessa, 7-8 v. iässä se lähestyy nollaa ja kuoleutuu kouluiän kynnyksellä. Lapsen ajattelun johtolinja kulkee autismista sosiaalistuneeseen puheeseen.

Siten kielen ja ajattelun kehityksen vaiheina voidaan eritellä:

ei-kielellinen autistinen ajattelu -> egosentrinen puhe ja egosentrinen ajattelu -> sosialistunut puhe ja looginen ajattelu.

Loogisen ajattelun tarve ja itse totuuden tiedostaminen syntyy lapsen tajunnan kanssakäymisestä muiden tajuntojen kanssa.

Toisena tausta henkilönä Vygotski viittaa W. Sterniin. Stern kutsuu näkökulmaansa personalistis-geneettiseksi. Sterniin eritteli kielen kolme lähtökohtaa: ilmaisutendenssi, sosiaalinen viestittämistendenssi, ja ‘intentionaalinen’ tendenssi. Näistä kaksi ensimäistä ovat ominaisia myös kielen alkeismuodoille eläimillä, kolmatta muotoa ei esiinny eläimillä, vaan se on ihimmillisen kielen erityistunnusmerkki. Intention Stern määrittelee merkitykseen tai mieleen suuntautumiseksi. Intentionaaliset aktit ovat itse asiassa ajattelutoimintoja ja intention ilmaantuminen merkitsee sen takia kielen älyllistymistä ja objektivoitumista.

Sternin teoria on Vygotskin mukaan olemukseltaan antigeneettinen. Ajattelun ja kielen geneettinen suhde ei ole pysyvä ja muuttumaton vaan se muuttuu määrällisesti ja laadullisesti. Eläinpsykologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että ajattelulla ja kielellä on täysin erilaiset juuret. Sen lisäksi ne kehittyvät kautta koko eläinkunnan eri teitä, tämän ensisijaisen tärkeän seikan selville saamiseen ovat ratkaisevasti vaikuttaneet erityisesti Köhlerin (1921) ja Yerkesin (1925) ihmisten kaltaisten apinoiden älyä ja kieltä koskevat tutkimukset.

Köhlerin tutkimusten mukaan älyn so. ajattelun alkeet ilmaantuvat eläimillä täysin riippumatta kielen kehityksestä. Simpassilla ilmenee samankaltaisen älyllisen käyttäytymisen alkeita kuin ihmisellä. Apinoilla esiintyy ihmisen kaltaista älykkyyttä, mutta ei ihmisenkaltaista kieltä, sen lisäksi niiden älylliset operaatiot ovat riippumattomia niiden kielestä.

Yhteenvetona Vygotski esittää

1. Ajattelulla ja kielellä on erilaiset geneettiset juuret

2. Ajattelun ja kielen kehitys tapahtuu eri linjoilla ja toisistaan riippumatta

3. Ajattelun ja kielen suhde ei ole mikään pysyvä suure koko fylogeneettisen kehityksen ajan

4. Ihmisapinoilla on jossakin suhteessa ihmisen kaltaista älyä (välineiden käytön alkeita) ja aivan toisissa suhteissa ihmistä muistuttava kieli (kielen fonetiikka, kielen emotionaalinen ja alkeissosiaalinen funktio)

5.  Ihmisapinoilla ei ole ihmiselle ominaista tiivistä ajattelun ja kielen välistä yhteyttä. Kieli ja 

ajattelu eivät ole simpasseille mitenkään välittömästi toisiinsa kytkeytyneinä

6. Kielen ja ajattelun fylogeneesissa voimme varmuudella todeta esikielellisen vaiheen älyn kehityksessä ja esiälyllisen vaiheen kielen kehityksessä

Ihmisen toiminnot muuttuvat jo ennen kieltä subjektiivisesti mielekkäiksi so. tietoisen tarkoituksellisiksi. Tietyllä hetkellä (n. 2 v.) ajattelun ja kielen siihen saakka erillään kulkeneet kehityslinjat risteytyvät, käyvät kehityksessään yhteen ja panevat alulle aivan uuden, vain ihmiselle ominaisen käyttäytymismuodon. Herää hämärä tietoisuus kielen merkityksestä ja tahto saada se haltuunsa. Tässä iässä lapsi tekee elämänsä suurimman keksinnön, kun hän keksii, että jokaisella esineellä on oma nimensä. Tästä käännekohdasta alkaen kielestä tulee älyllinen ja ajattelusta kielellinen. Lapsi alkaa aktiivisesti kysyä jokaisen oudon esineen nimeä, edellisestä johtuva tavattoman nopea sanavaraston hyppäyksellinen kasvu.

Loppupäätelmänä ajattelun ja kielen suhteesta Vygotski esittää

1. Ajattelun ja kielen ontogeneettisessä kehityksessä kummallakin näitä prosesseista on omat juurensa

2. Lapsen kielen kehityksessä voidaan varmuudella ‘todeta’ esiälyllinen vaihe samoin kuin ajattelun kehityksessä voidaan todeta ‘esikielellinen vaihe’

3. Tiettyyn hetken asti molemmat kehittyvät eri linjoja, riippumatta toisitaan

4. Tietyssä kohdassa linkit leikkaavat, jonka jälkeen ajattelusta tulee kielellistä ja kielestä älyllistä

Vygotski pohtii vielä aikuisen kielen käyttöä. Kytkeytyvätkö ajattelu ja kieli välttämättä toisiinsa aikuisen käyttäytymisessä, ovatko nämä prosessit yhteneväisiä. Vygotski vastaa: ei. Tietty osa ajattelun ja kielen prosesseista käy yksiin. Kielellinen ajattelu ei kuitenkaan ammenna tyhjiin kaikkia ajattelun eikä kaikkia kielen muotoja. Ei kielellistä ajattelua on mm. instrumentaalinen ja tekninen ajattelu. Vastaavasti kielelliset ilmaisut eivät kaikki ole ajattelun ilmaisua, kuten jos toistetaan mielessään ulkoa opittu runo tai fraasi. Myöskään kielen ilmaisullinen ‘lyyrinen’ funktio ei ole älyllistä ilmaisua.

 

8.2. Käsitteenmuodostus

Käsitteiden muodostustapahtuma on aina luonteeltaan luova eikä toistava, käsite syntyy ja muodostuu mutkikkaan operaation kautta, joka tähtää jonkin ongelman ratkaisuun ja pelkät ulkoiset olosuhteet ja sanan ja objektien välisten yhteyksien mekaaninen muodostuminen eivät riitä käsitteen syntymiseen. Käsitteen muodostus on lisäksi ei-assositatiivista ja luovaa. Lisäksi käsitteen muodostukselle on Vygotskin mukaan (Achiin viitaten) ominaista ns. määräävä tehdenssi, tendenssi joka säätelee mielikuviemme kulkua ja tekojamme. Se on mielikuva tavoitteesta, jonka saavuttamiseen mielikuvien kulku tähtää, tai tehtävä, jonka ratkaisemiseen jokin toiminta tähtää.

Käsitteenmuodostus ei ole Achin mukaan rakenteeltaan assosiaatioketju, jossa yksi jäsen tuottaa seuraavan, vaan se on useista operaatioista koostuva tavoitteinen prosessi, jossa operaatiot ovat välineitä lopullisen ongelman ratkaisussa, jotta prosessi lähtisi liikkeelle, koehenkilölle on synnyttävä ongelma, jota ei voi ratkaista muutoin kuin käsitteiden muodostuksen kautta. Vygotskin mukaan tavoite ei sisänsä riitä selitykseksi, se on laukaiseva voima, ne ovat välttämättömiä mutta ei riittäviä ehtoja tarkoituksenmukaiselle toiminnalle (käsitteen muodostukselle). Kaikilla korkeimmilla psyykkisillä funktioilla on se yhteinen piirre, että ne ovat välitettyjä prosesseja, toisin sanoen niiden rakenteeseen kuuluu keskeisenä osana merkin käyttö niiden ohjauksen ja hallinnan perusvälineenä. Käsitteen muodostuksessa tällaisena merkkinä on käsitteen muodostuksen välineenä toimiva sana, josta myöhemmin tulee sen symboli.

Ainoa avain käsitteen muodostuksen tutkimiseen on sanan funktionaalisen käytön ja sen kehityksen selvittäminen tutkimalla käyttötapoja. Käsitteen muodostus on tulos mutkikkaasta aktiivisesta toiminnasta (sanalla tai merkillä operoimisesta), johon osallistuvat kaikki älylliset perustoiminnot erityslaatuisena yhdistelmänä. Sanan merkitystä vastaavat yhdistelmät eivät kehity lapsella vapaasti ja spontaanisti lapsen itse hahmottelemia reittejä, vaan niiden kehityssuunnan määräävät ennalta aikuisten puheeseen vakiintuneet sanojen merkitykset. Merkitys voi olla sama, mutta tarkoitteet erilaisia ja päinvastoin merkitykset voivat olla erilaisia mutta tarkoite sama. Erisnimet ovat sellaisia sanoja, joiden ainoana tehtävänä on viitata objekteihin. Lapsen sanoilla on sama tarkoite kuin aikuisilla , mutta eri merkitys. Sanan kehityshistoria eri kielissä osoittaa, että sana muuttaa kehittyessään merkitystään samalla tavalla kuin lapsellakin.

Jos tarkastelemme nimitysten siirtymistä, niin huomaamme että ne siirtyvät kuvallisesti, assosiaatioiden, vierekkäisyyden ja samankaltaisuuden mukaan, ne noudattavat yhdistelmäajattelun ei loogisen ajattelun lakia, nimityksen siirrossa sanan funktio on normatiivinen, osoittava.

Sanoessaan saman sanan aikuinen ja lapsi liittävät sen samaan henkilöön tai objektiin, vaikkapa Napoleoniin, jota toinen ajattelee Jenan voittajana ja toinen Waterloon häviäjänä. Vaikka aikuinen pystyy muodostamaan käsitteitä ja operoimaan niillä, hänen ajattelunsa ei suinkaan aina ja kaikkialla ole käsitteellistä. Ihmisajattelun primitiivisiä muotoja ovat esim. unet.

 

8.3. Tieteelliset käsitteet

Vygotskin mukaan ns. tieteelliset käsitteet poikkeavat käsitteen muodostuksessa muista käsitteistä, niillä ei ole oppimismielessä lainkaan omaa sisäistä historiaa, ne eivät kehity sanan varsinaisessa mielessä, vaan ne otetaan valmiina aikuisten ajattelusta ymmärtämisen ja oppimisen kautta.

Käsite on Vygotskin mukaan mutkikas ja aito ajatteluakti. Käsite on yleistysakti. Tieteellinen käsite ja arkikäsite poikkeavat toisistaan sen suhteen, mikä on niiden suhde kohteisiinsa ja mikä on kohteen käsittämistapa. Tieteellisen käsitteen ‘viittaus’ ei ole lapsen silmien edessä. Tässä on tiedostamisen käsite oleellinen. Korkeimmat psykologiset funktiot, älyllistyminen ja kontrolli eli tiedostaminen ja tahdonalaisuus. Mitä enemmän ja automaattisemmin käytämme jotakin suhdetta toiminnassa, sitä vähemmän sitä tiedostamme.

Kirjoitettu kieli on täysin erillinen kielellinen funktio, joka eroaa puhutusta kielestä sekä rakenteeltaan että toimintatavaltaan. Kirjoitettu kieli vaatii kehittyäkseen abstraktiotason, siitä puuttuu äänteellinen musiikki, intonaatio ja ilmaisu, se on ajatusten ja mielikuvienkieltä. On kuitenkin selvästi osoitettu, että lapsi saavuttaa ajattelussaan suhteellisen myöhään sellaisen sosiaalistumisen tason, jota täysin kehittyneiden käsitteiden rakentaminen vaatii.

Käsitteenmuodostusprosessin kokeellinen tutkimus on osoittanut, että tämän prosessin välttämätön perusosa on sanan tai muun merkin funktionaalinen käyttö välineenä tarkkaavaisuuden aktiivisessa ohjauksessa, ominaisuuksien erittelyssä ja erottelussa ja niiden abstrahoinnissa ja synteesissä. Käsitteenmuodostus on erityislaatuinen ajattelutapa, jota määräävä tekijä ei ole assosiaatio, tarkkaavaisuus, arvostelukyvyn ja mielikuvituksen yhteistoiminta määräävä tendenssi, vaan kaikki nämä prosessit osallistuvat käsitteenmuodostukseen, mutta yksikään niistä ei ole määräävä olennainen tekijä, joka adekvaatisti selittää uuden ajattelutavan synnyn. Sillä on oma erityislaatunsa eikä sitä voida palauttaa muihin, alkeellisiin älyllisiin operaatioihin.

Käsitteenmuodostuksen kehitys lapsella tapahtuu Vygotskin mukaan seuraavasti:

1. Järjestymättömän joukon muodostaminen

1.1. Yritys ja erehdys

1.2. Paikallinen ja ajallinen läheisyys

1.3. Yksi merkitys jo aikaisemmin lapsen havainnossa muodostuneiden, erillisten ryhmien edustajille

2. Yhdistelmä tai kompleksiajattelu

tosiasialliset)

2.1. Assosatiivinen

2.2. Kokoelma

2.3. Ketjuyhdistelmä

2.4. Diffuusi yhdistelmä (‘epämääräinen yhdistelmä’, epämääräinen vaikutelma perustelu)

2.5. Pseudokäsite (käsite on vielä yhdistelmä) (tätä on mm. arkiajattelu)

3. Abstrahoiminen ja analyysi

3.1. Abstraktioprosessi (epämääräisen yhteisvaikutelman perusteella)

3.2. Potentiaaliset käsitteet

Lapsi saavuttaa käsitteellisen ajattelun vasta murrosiässä, eri kehitysmuodot esiintyvät rinnakkain.

 

8.4. Sisäinen puhe, suullinen puhe ja kirjoitettu kieli

Vygotskin eroittelu sisäisen puheen, suullisen puheen ja kirjoitetun kielen välillä on kiintoisa. Ne ovat sekä syntaksiltaan että semantiikalta selvästi erityyppisiä kieliä.

Kirjoitettu kieli vaatii tietoista työtä, koska sen suhde sisäiseen puheeseen on erilainen kuin suullisen puheen: kun suullinen puhe edeltää sisäistä puhetta kehityksessä, niin kirjoitettu kieli tulee sisäisen puheen jälkeen ja edellyttää sen olemassaoloa. Kirjoitustoiminta vaatii kääntämistä sisäisestä puheesta.

Sisäisen puheen ja kirjoitetun kielen kieliopit ovat erilaiset. Sisäisen puheen syntaksi on aivan toisenlainen kun puhutun ja kirjoitetun kielen syntaksi. Puhutun kielen syntaksi sijoittuu sisäisen puheen ja kirjoitetun kielen väliin. Sisäinen puhe on tiivistettyä ja lyhennettyä puhetta. Kirjoitettu kieli on täysin eksplisiittistä ja täydellisempää kuin puhuttu. Sisäinen puhe on melkein täysin predikatiivista. Itsellemme meidän ei tarvitse koskaan selostaa mistä on kysymys. Sisäinen puhe olisi kuultuna sivulliselle tyypillisesti käsittämätöntä, koska kuulija ei tietäisi psyykkistä kenttää, jossa puhe liikkuu. Kirjoitettu kieli pyrkii mahdollisimman suureen ymmärrettävyyteen toiselle. Kirjoitus on lisäksi paljon tietoisempaa kuin puhe.

 

 

8.4.1. Sisäinen puhe

Mitä on sisäinen puhe? Sisäinen puhe on puhetta itselleen. Ulkoinen puhe on puhetta muille. Sisäinen puhe poikkeaa ulkoisesta määrällisesti ja laadullisesti. Sisäinen puhe ei ole jotakin sellaista, joka edeltää ulkoista puhetta tai toistaa sen muistissa, vaan se on eräässä mielessä ulkoisen puheen vastakohta. Ulkoinen puhe on ajatuksen muuttamista sanoiksi, sisäisessä puheessa suunta on vastakkainen, ulkoa sisälle. Puhe ikäänkuin höyrystyy ajatukseksi. Myös kirjoitettu kieli ja suullinen puhe ovat erilaisia. Kirjoitetussa kielessä tarvitaan yksittäisen ajatuksen ilmaisemiseen paljon enemmän sanoja kuin suullisessa puheessa.

Sisäinen puhe on erityinen itsenäinen puhefunktio. Siirtyminen sisäisestä puheesta ulkoiseen on puheen uudelleen järjestämistä. Sisäinen puhe on suuressa määrin ajattelua puhtailla merkityksillä. Ajattelu pyrkii yhdistämään jotakin johonkin, täyttää jotakin tehtävää, ratkaisee jotakin ongelmaa. Ajattelulla on oma rakenteensa ja kulkunsa ja sen siirtäminen puheen rakenteeseen ja kulkuun on usein vaikeaa.

Voimme täten päätellä, että ajatus ja puheilmaisu eivät ole suoraan yhteneväisiä. Ajatus ei koostu erillisistä sanoista kuten puhe. Jos haluan ilmaista ajatuksen, että näin tänään sinipuseroisen pojan juoksevan paljain jaloin kadulla, en näe erikseen poikaa, erikseen paitaa, erikseen sitä, että se on sininen, erikseen sitä, että hänellä ei ole kenkiä erikseen sitä että hän juoksee. Näen kaiken tämän yhdessä yhtenä ajattelutoimituksena. Mutta jäsennän sen puheeksi erillisinä sanoina. Ajatus on aina eräänlainen kokonaisuus, joka on kestoltaan ja kooltaan laajempi kuin yksittäinen sana. Puhuja joutuu kehittäämään usein yhtä ajatus monta minuuttia. Se mikä sisältyy ajatukseen samanaikaisena, esiintyy puheessa peräkkäisenä.

Sana vailla ajatusta on kuollut sana. Ja ajatus joka ei ole ruumiillistunut sanaksi, jää manalan varjoksi. Alussa oli teko, sana on pikemminkin kehityksen päätepiste, joka kruunaa teon. Jos aistimus ja ajatteleva tietoisuus heijastavat todellisuutta eri tavoin, niin ne ovat tietoisuuden eri tyyppejä. Kieli on yhtä vanha kuin tietoisuuskin. Ei ainoastaan ajatuksen vaan myös koko tietoisuuden kehitys on yhteydessä sanan kehitykseen.

 

8.5. Ajattelun käsitteellisyys

Mikä merkitys sitten on Vygotskin näkemyksellä kielestä ja ajattelusta. Yhteenvetona voidaan todeta, että ajattelu on keskeisesti kielellistä. Ajattelu ja kieli eivät kuitenkaan ole identtisiä ja ne kehittyvät omaa tietään kuitenkin toisiinsa kietoutuen. Tässä yhteydessä myös kielen analyysi saa ajattelun ja luovuuden kannalta merkittävän sisällön. Sisäinen puhe, puhuttu kieli ja kirjoitettu kieli ovat rakenteeltaan ja syntaksiltaan erilaisia. Kielessä sanojen merkityksillä ja sillä, että merkitykset muuttuvat on keskeinen merkitys luovuuden kannalta. Kielen käytössä tapahtuvassa käsitteen muodostuksessa olemme tekemisissä luovan prosessin kanssa ja käsitteen muodostukseen pätevätkin hyvin monet samat asiat kuin luovaan tekoon sinänsä.

Oleellista on huomata, että kielellinen ajattelu ei tarkoita sanoilla ajattelua. Käytämme ajattelussa tyypillisesti sanojen merkityksiä, yleistyksiä emmekä varsinaisia sanoa, toisaalta voimme myös toistaa joitakin sanoja mielessämme ajatellessamme. Kielellinen ajattelu ei ole sanallista ajattelua vaan käsitteellistä ajattelua. Kielen rakenteiden, syntaksin, semantiikan ja sisällön laaja hallinta luo pohjaa myös assosatiiviselle käsitteenmuodostukselle, yhdelle luovuuden muodoista. Ajatuksen suhde sanaan ei ole tila vaan prosessi, jatkuvaa liikettä ajatuksista sanaan ja sanasta ajatuksiin. Ajatuksen ja sanan suhteessa tapahtuu iän mukana funktionaalista kehitystä. Jokainen ajatus pyrkii yhdistämään jotakin johonkin, luomaan suhteen asioiden välille. Jokainen ajatus liikkuu suorittaa jotakin tehtävä, ratkaisee jotakin ongelmaa.

Lapsen ulkoisen puheen kehitys alkaa tunnetusti yhdestä sanasta, sen jälkeen tulevat kahden-kolmen sanan yhdistelmät; yksikertaisista lauseista edetään lausejonoihin ja myöhemmin useista virkkeistä koostuvaan puheeseen. Puheen fyysistä puolata omaksuessaan lapsi etenee osista kokonaisuuteen, mutta semanttisesti lapsi alkaa kokonaisuudesta, lapsen ensimmäinen sana on merkitykseltään kokonainen lause - yhden sanan virke, vasta myöhemmin lapsi oppii erilliset merkitysyksiköt. Lapsen kehityksessä kielioppi käy logiikan edellä. Lapsi oppii kielen avulla logiikan.

Kieli on verkosto. Ihmisen kieli on sanojen, merkitysten ja assosiaaioiden jatkuvasti elävä amebamainen verkosto. Kaikki liittyy kaikkeen. Ulkopuolinen yhteisö ja kontrolli vaikuittaa siihen omalta osaltaan. Kieli toimii yhdessä muistin kanssa. Muisti on verkostoitunut kielen kautta ja kaikkea tätä käytämme ajattelussamme, muistaminen ajattelemalla ja ajatelessamme käytämme kieltä.

Erittäin merkittävä elementti ajattelun, käsitteen muodostuksen ja luovuuden kannalta on siten kieli sinänsä. Mitä tästä voidaan päätellä? Kielen kehittäminen, sanavaraston, yleissivistyksen, alansa erityissanaston syvällisen hallinnan, sosiaalisen kanssakäymisen, jatkuvan evolutionaarisen peilaamisen avulla kehitetään ajattelua, käsitteen muodostusta ja kykyä luovuuteen. Kielellinen kehittyminen on merkittävä elementti kaikkien ihmisen kognitiivisten prosessien kannalta. Tämä kaikki muodostaa yhden merkittävän perusvalmiuden luovuuteen. Tämän pitäisi olla erittäin tärkeä elementti mm. yhteiskunnan koulujärjestelmää kehitettäessä. Sanojen katoamisesta kielestä tulisi olla yhtä huolestunut, kuin lajien katoamisesta; ei sen takia, että kieli pysyisi rikkaana, vaan sen takia, että ajattelu pysyisi rikkaana.

Kirjallisuuden erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää päättelykykyä, mutta itse lukemistapahtuma kirjallinen kokemus opettaa meille ajattelua miten ja miksi ajattelu kehittyy lukemisprosessissa kehittyy. J. Langer on todennut, että lukemistapahtumassa ihminen lukee ja kerää tekstistä informaatiota ja toisaalta mutustelee luettua ja arvailee mihin tämä johtaa - ihminen näkymöi mahdollisuuksien horisontteja; näiden mahdollisuuksien horisonttien visiointi, hahmottaminen, näkymöinti (envisioning) tuottaa ajatteluprosesseja, jotka ovat hyödyllisiä missä tahansa elämän tilanteessa; ’siksi kaunokirjallisuutta täytyy lukea ja opettaa koulussa’.

 

8.3. Muistin toiminta

 

Ihmisen muistia pidetään perinteisesti melko muuttumattomana ominaisuutena, ajatellaan, että ihminen muistaa sen minkä muistaa, voimatta paljon vaikuttaa asiaan. Puhutaan siitä, että jollakin ihmisellä on hyvä numero- tai nimimuisti tai ylipäätänsä siitä, että joillakin on hyvä muisti ja toisilla taas ei, tällöin ei yleensä puhuta ihmisen muista ominaisuuksista. Muistaminen nähdään usein myös yhtenäisenä asiana, ajatellaan, että jos et muista jotakin numeroa tai nimeä, sinulla on huono muisti. Tai saatetaan puhua esim. ns. hajamielisistä prosessoreista, jotka unohtavat tavaroita, jolloin heitä pidetään huonomuistisena. Nämä edustavat melko yksipuolista käsitystä muistamisesta.

Tieteen piirissä muistaminen on usein nähty tallentamistapahtumana, jolloin on päädytty teknisiin selitysmalleihin. Tällaisia ovat mm. käsitykset lyhytkestoisesta muistista, pitkäkestoisesta muistista, assosiatiivisesta muistista jne. Tällaisissa teknisissä selitysmalleissa pyritään yhdistämään ja niputtamaan erilaisia havaintoja osittain mielivaltaisesti, eikä aina ole olemassa selkeätä perustetta käsitteistämiselle ja luokitteluille.

Esittelemme jatkossa edellisestä poikkeavan käsityksen muistamisesta ja muistista. Tämän käsityksen mukaan muistaminen on oleellisesti päättelyä ja ajattelua. Vaikka muistamista pystytään selittämään myös teknisesti, nähdään psykologinen selitys tässä oleellisena. Ihminen vaikuttaa aktiivisesti muistiinsa ja muistamiseensa tietoisesti tai tiedostamattaan. Kun muistaminen nähdään ajatteluna ja päättelynä, liittyy se samalla oleellisesti muihin ihmisen lahjakkuusominaisuuksiin.

Silti voidaan puhua myös lyhytkestoisesta muistista, tarramuistista tai pikamuistista, jolloin muistia ajatellaan lähinnä erillisten yksittäisten asioiden muistiin panemisena eli ulkoa oppimisena, mutta tämä on nähtävä selkeästi omana lähestymistapana muistamiseen, mistä tässä käytetään teknisten selitysmallien termiä. Myös erilaiset varsinaiset muistamistekniikat, joita harjoitellaan mm. muistamiskilpailuihin liittyen kuuluvat tähän ryhmään.

Oleellista on, että se miten muistaminen ja muistiin laittaminen tapahtuu, on tosiasiassa eri asia, kuin se, missä teknisesti tai fyysisesti muistialueet sijaitsevat ja miten näyttäisi tekninen muistamissuoritus ikään kuin tapahtuvan.

 

8.3.1. Psykologinen selitysmalli muistamiseen

Muistaminen ja muistiin paneminen on oleellisesti aktiivista ja älyllistä toimintaa, mikä joka tapahtuu osittain tiedostamattamme. Kun muistelemme asioita, kaivamme asioita muistista, mieleemme tai tietoisuuteemme tulevat ensin tutuimmat tai ikään kuin pinnalla olevat asiat, joista yhdistelemme asioita muihin tapahtumiin, näin muistettavat asiat ikään kuin pulppuavat esille. Tässä on kuitenkin oleellista, että muistaminen tapahtuu keskeisesti päättelyn avulla, emme hae muististamme valmiita kuvia tai tarinoita vaan päättelemme ja rakennamme ne eri osista, joihin toki voi liittyä selkeitä kokonaisuuksia, jotka nähdään ikään kuin kuvina.

Muistamisen rakentamiseen päättelynä liittyy se oleellinen asia, joka on usein tutkimuksissa todettu, että ihminen rakentaa muistikuvansa uudelleen siten, että hän käyttää muistamisessa uusia, ennestään tuntemattomia elementtejä, jotka eivät välttämättä ole tosia, vaan osittain keksittyjä ja vääriä. Myös muistiin paneminen tapahtuu samantapaisen prosessin kautta, mutta käänteisenä. Muistaminen on ikään kuin peilikuva muistiin panemisesta. Jos muistaminen on ajattelua ja päättelyä, seuraisi tästä, että tässä suhteessa lahjakkaalla henkilöllä olisi hyvä muisti, näin luultavasti onkin. Yleinen lahjakkuus ja esim. älykkyys sekä hyvä muisti kulkevat käsi kädessä.

Usein ajatellaan, että ihmisellä joko on tai ei ole hyvä muisti tai esim., että hänellä on tai ei ole hyvä numeromuisti. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Ihminen käyttää muistia aktiivisesti, tiedostipa hän tämän tai ei. Useimmat henkilöt käyttävät muistamistottumuksiaan tai tapojaan passiivisesti huomaamatta niiden erityispiirteitä. Henkilöt, jotka muistavat puhelinnumerot tai henkilöiden nimet hyvin, muistavat sen vuoksi, että he pitävät asiaa tärkeänä ja että he ovat opetelleet ko. tavan ja nimenomaan käyttävät muistia tai muistiinpanemista tällä tavalla. Osa ihmisistä pystyy aktiiviseen tietoiseen muistin käyttöön, jolloin he itse pääosin tietoisesti valitsevat, aikovatko he muistaa esim. puhelinnumerot vai eivät. Useimmilla ihmisillä tämä tapahtuu passiivisesti tai ainakin suureksi osaksi tiedostamattaan.

Passiiviseen muistinkäyttämiseen liittyy omia piirteitään. Ihminen saattaa esim. muistaa parhaiten ne asiat, jotka ovat hänelle edullisia. Toisaalta äärimmäinen optimisti saattaa muistaa vain itselleen edulliset asiat ja epäedullisetkin hän saattaa kääntää edukseen muistamalla ne itselleen edullisesti. Muisti pitää sisällään koko ihmisen oppimisverkoston. Tapahtumat ja asiat verkostoituvat yhteen elämänkokemuksen myötä, kun muistelemme asioita, asiat verkostoituvat osittain uudelleen muistamistapahtumassa. Ihminen käyttää tätä verkostumista hyväkseen siten, että esim. määrättyjä asioita muistiin laitettaessa, ei muistiin tarvitse lisätä kuin osa faktoista, koska muistissa on jo verkosto samantapaisille asioille, jolloin ne on helppo ketjuttaa valmiin muistimateriaalin yhteyteen.

Muistaminen liittyy tässä mielessä lahjakkuuteen, opittuun ja oppimiseen. Mitä enemmän opin, mitä enemmän tiedän, sitä laajempi minun muistamisverkostoni on. Tämä liittyy muistiin kahdella tavalla, kun havainnoin tapahtumaa, sitä paremmin sen pystyn havainnoimaan, mitä laajempi minun tietämysverkostoni on ja sitä paremmin pystyn sen myös muistiin laittamaan ja sieltä myöhemmin muistamaan (päättelemään). Kun havainnoin tai laitan asioita muistiin, minun ei tarvitse tallentaa sellaisia asioita, jotka minulla on jo muistissa, riittää kun kiinnitän uudesta tapahtumasta ’jänteet ja suonet oikeisiin liitoksiin’, mitä vähemmän tiedän sen raskaampaa ja vaativampaa on muistiin laittaminen, muistaminen ja havainnointi. Havainnoimme ja muistamme taipumuksellisesti meille myönteisiä asioita ja mitä lahjakkaampia olemme sen taitavammin käytämme muistia.

Muisti ei siis ole ihmisen ajattelusta ja muusta tahdonalaisesta toiminnasta riippumaton asia.

Esim. E. Raudsepp (1984) esittää, että ihmisellä saattaa olla valtava varasto tietoa, mutta ei luovuutta, koska hänen muistinsa on jäykästi järjestetty käsitysten varasto, joka estää muistin joustavan ja mielikuvituksellisen käytön. Hänen mukaansa muistista tekee luovan sen osien dynaaminen liikkuvuus ja kiertokulku. Muisti, joka ei ole luova, arkistoi tai paketoi tietonsa ja vaikutelmansa huoliteltuihin itsenäisiin nippuihin, joilla kaikilla on omat, määrätyt rajansa. Raudseppin mukaan luovalla muistilla on sen sijaan liikkuvat rajat, jotka läpäisevät kaikenlaista asiallista ja epäoleellistakin tietoa, vaikutelmia ja käsityksiä, niin että ne voivat yhdistyä keskenään. Lisäksi luovan ihmisen alitajunnassa tapahtuu alituiseen ideoiden uudelleenjärjestelyä, hylkäämistä, karsimista, yhdistelemistä. Sellainen rakenteeltaan läpäisevä ja liikkuva muisti muodostaa hyvän maaperän uusien ajatusyhdistelmien syntymiselle.

Raudsepp on oikeilla jäljillä, mutta kyse ei ole siitä, että vain ihmisen ‘erillinen’ muisti olisi itsenäisesti jäykkä, vaan että henkilö on persoonana tämän keltainen, eli muistia ei voi mitenkään erottaa ihmisen muusta toiminnasta, ajattelusta, asenteista erilliseksi asiaksi. On hyväksyttävä, että luova muisti käyttäytyy kuten luova ihminen.

 

8.3.2. Tekniset selitysmallit muistamiseen

Teknisillä selitysmalleilla tarkoitetaan tässä toisaalta erilaisia lähinnä neurologispohjaisia selitysmalleja, joissa muistaminen nähdään osittain mekaanisena tapahtumana. Tällöin puhutaan mm. lyhytkestoisesta muistista, pitkäkestoisesta muistista, assosiatiivisesta muistista jne. Toisaalta teknisiin selitysmalleihin luetaan tässä myös ns. muistamistekniikat, joissa ihminen tietoisesti tai tiedostamattaan käyttää jotakin tekniikkaa yleensä erillisten yksittäisten asioiden tai tapahtumien muistamiseen.

Tekniset selitysmallit eivät ole sinänsä vääriä tai välttämättä edes huonoja selitysmalleja, vaan ne ovat oma tapansa lähestyä muistamisen käsitettä, mutta ainoina selitysmalleina ne loisivat liian yksipuolisen ja kapean näkemyksen muistamiseen. On syytä myös huomata, että vaikka edellisessä mallissa käytettiin psykologisen selitysmallin termiä, psykologiassa sinänsä tekninen selitysmalli saattaa olla jopa yleisempi lähestymistapa asiaan.

Muistia koskevassa psykologisessa tutkimuksessa ihmisen muisti jaetaan usein lyhytkestoiseen muistiin ja pitkäkestoiseen muistiin. Tällöin ajatellaan, että tapahtumien käsittely ikään kuin tapahtuu lyhytkestoisessa muistissa, josta osa muistiaineesta siirtyy pitkäkestoiseen muistiin. Lyhytkestoisessa muistissa puhutaan myös ns. työmuistista, jota pidetään hyvin lyhytkestoisena muistina, jota käytetään aktiivisesti varsinaisessa reaaliaikaisessa tapahtuman käsittelyssä.

Voidaan helposti ajatella, että tällainen kahtiajako lyhytkestoiseen ja pitkäkestoiseen muistiin on voimakasta yksinkertaistamista. Tietenkin kaikenlainen luokittelu on ihmisen itsensä tekemää, pitemmällä aikavälillä pragmaattisesti järkevä näkemys voisi olla, että ei ole olemassa tällaisesta aika- eroa, on vain eri tasoisia muistiin painaumia ja näitä tasoja saattaa olla lukematon määrä. Muistin jakaminen yksinkertaisesti vain lyhytkestoiseen ja pitkäkestoiseen osoittaa, että olemme muistin tutkimuksessa vasta alkutaipaleella.

Muistin assosiatiivisen piirteen käsite on edelleen keskeisessä asemassa muistintutkimuksessa. Alunperin Aristoteleltä peräisin olevan näkemyksen mukaan peräkkäisiä mielteitä yhdistää samanlaisuus, vastakkaisuus tai usein yhdessä esiintyminen. Assosiatiivisuus levisi myöhemmin myös ajatteluin psykologiaan, kun ajattelu tulkittiin peräkkäisten mielteiden joukoksi, joita assosiaatioperiaatteiden kaltaiset periaatteet yhdistävät. (Kohosen assosatiiviset kartat)

Myöhemmin muistitutkimukseen on tullut Kantilta peräisin oleva skeeman käsite. Skeemalla tarkoitetaan abstraktia tietorakennetta, jossa muistettavan asiatyypin elementtien järjestys on kuvautuneena. Esim. kasvojen skeema koostuu oikeassa avaruudellisissa suhteissa olevista nenästä, suusta, silmistä, jne., jolloin kasvot poikkeavat toisistaan lähinnä yksityiskohtiensa suhteen (Saariluoma, 1988). On esitetty, että ihminen painaisi mieleensä asiat skemaattisessa muodossa. Tämä merkitsisi sitä, että hän unohtaa yksityiskohdat ja käyttää oppimaansa asioiden yleistä, skemaattista rakennetta hyväkseen konstruoidessaan muistikuvansa.

 

8.3.3. Muistitekniikat

Erilaiset muistamistekniikat liittyvät muistiteorioiden marginaalialueeseen. Kyseessä on tekniikat, joita voidaan käyttää lähinnä yksittäisten erillisten asioiden muistamisessa. Nämä liittyvät mm. erilaisiin muistamiskilpailuihin ja psykologisiin kokeisiin, luonnollisessa elämässä näillä on käytännössä hyvin vähän merkitystä, vaikka jotkut ihmiset saattavatkin käyttää joitakin yksinkertaisia tekniikoita arkipäivän muistamistilanteissa.

Muistamistekniikoista tyypillisimpiä ovat keinot, joissa esim. pitkien numerosarjojen muistaminen toteutetaan koodaamalla ne uuteen muotoon muuttamalla esim. tarinoiksi tai antamalla numerosarjojen osille joitakin helpommin muistettavia merkityksiä, kuten muuttamalla ne esim. urheilutuloksiksi. Oleellista muistamistekniikoissa on, että niitä on ollut ja niitä on käytetty aina. Muistitekniikat selittävät suuren osan ns. hyvämuistisista luonnon ihmeistä sillä, että ko. henkilöt ovat käyttäneet jotakin tiettyä yksinkertaista muistamistekniikkaa hyväkseen ja ovat voineet sen avulla hämätä ihmisiä ilmiömäisellä muistillaan. Muistamisesta järjestetään nykyään mm. maailmanmestaruuskilpailuja, joissa kilpailulajina voi olla esim. sekoitetun korttipakan korttien järjestyksen muistaminen. Tällaisessa kilpailussa pärjääminen ei onnistu sillä, että ihmisellä olisi luonnostaan hyvä muisti, vaan että hän on opetellut hyvin jonkun muistitekniikan, jota hän voi käyttää kilpailussa hyväkseen.

 

 

8.3.4. Muisti ja luovuus

Millä tavalla muisti liittyy luovuuteen? Hyvä muisti auttaa luonnollisesti luovissa teoissa, mitä enemmän muistamme, sitä enemmän kykenemme yhdistämään eri asioita toisiinsa. Luova teko on tavallaan rinnakkainen muistamistapahtumaan laajassa mielessä, kun teemme luovan teon, yhdistämme asioita uudella tavalla, kun haemme kaukaista tapahtumaa tai tapahtumien sarjaa muistista tapahtuu se assosatiivisesti siten, että tutuista asioista edetään ‘syvemmällä’ muistissa olevaan ja näin saadaan jonkinlainen tarina tai näkemys siitä mitä muistetaan. Tutkimukset ovat osoittaneet (ks. Esim. Saariluoma, 1988), että ihminen muistaessaan tarinoita tai tapahtumia, lisää niihin asioita, jotka eivät siihen ole alunperin kuuluneet, tämä tapahtuu osittain sen takia, että saataisiin kokoon järkevän ajatusrakenne. Tällaisesta muistitarinasta, ihminen ei välttämättä pysty muistamaan, mitkä osat ovat ehdottomasti totta.

Toinen luovuuden ja muistamisen yhteen liittävä asia on oppiminen. Olemme todenneet, että merkittävät luovat työt vaativat valtavat tietovarastot siitä asiasta, jonka piirissä työskennellään, mutta myös muusta asiaan liittyvästä tai liittymättömästä ympäristöstä. Laaja yleissivistys ja oppineisuus auttaa luovaa muistamista. Sekä luovuuteen, että muistamiseen liittyy se, että monipuolinen lahjakkuus ja aikaisemmin hankitut mielen tietovarastot auttavat oleellisesti asiassa.

 

8.4. Luova logiikka

 

Myytti epäloogisuudesta

Logiikka on kieli. Käyttämämme logiikan valinta on päätös siitä, millä tavalla, millä kielellä aiomme hahmottaa maailmaa. Predikaattilogiikka, jota logiikalla yleensä luonnollisessa kielessä tarkoitetaan pohjaa boolean algebraan, jossa on kaksi mahdollisuutta kyllä ja ei. Siinä on pyrkimyksenä ollut kehittää täysin yksiselitteinen ja ristiriidaton kieli, jotta voisimme ymmärtää tarkasti toisiamme ja ymmärtäisimme myös itse mitä tarkoitamme.

Kaaosteoria ja sumealogiikka ovat myös kieliä. Ne ja predikaattilogiikka eivät sano mitenkään miten maailma on vaan millä tavalla sen haluamme kuvata. Kaaosteoria ja sumealogiikka ovat syntyneet tilanteesta, jossa olemme voineet todeta, että on ilmiöitä joita emme vielä tarkasti voi selittää tai ymmärtää mutta voimme lausua niistä esim. todennäköisyyksiä. Kaaosteoria on tapa karkeistaa, jossa ilmiöjoukkojen todennäköisyyksillä pelataan.

 

At the logical point of view

Näemme kappaleesta keksimisen metodit, että logiikka (predikaattilogiikka) sellaisenaan on vain yksi keino kymmenistä. Se ei ole mitenkään keskeisesti luomisen keino metodina, mutta logiikkaan turvautuu meidän kielemme ja ajattelumme ja ennen kaikkea siihen perustuu ymmärtäminen ja kommunikointi muiden ihmisten kanssa.

Emme luovuuden nimissä voi hylätä logiikkaa sinänsä, emme voi omaksua logiikan hylkäävää ajattelutapaa tai kommunikointijärjestelmää, emme voi omaksua sellaista kieltä, jossa sama esim. esine, olio tai asia voi yhtäaikaa sijaita eri paikoissa tai olla sijaitsematta, emme siis voi omaksua ei-loogista kieltä, jossa periaatteessa pitää asiaa ei voi nimetä tai antaa sille ominaisuuksia, koska jos nimi tai asia olisi voimassa esim. yli sekunnin joutuisimme jo turvautumaan logiikkaan.

Keksimisen metodit osoittavat, että logiikan hylkääminen ei ole keskeistä, toisaalta mielenkiintoista on että yhtään logiikan hylkäävää keksimisen metodia ei luovuuden metodeissamme esiinny. Jos logiikkamme olisi väärää, emme hylkäisi sitä, vaan korjaisimme sen heti, meillä on aina käytettävissä mielestämme paras mahdollinen logiikka.

Yksinkertaisen logiikan perusteella voimme esim. jollekin asialle antaa nimen ja ominaisuuksia lisäksi voimme määritellä, että kahden tai useamman nimetyn asian välillä vallitsee jokin suhde. Esim. voimme ‘yhteisesti’ nimetä, että asuttamamme taivaan kappaleen nimi on maa ja että se meidän mukaamme kiertää aurinkoa tai että aurinko laskee välimerellä iltaisin. Se että me kaikki ymmärrämme tämän perustuu siihen, että meillä on yhteinen logiikka (asioiden nimien ja niiden välisten relaatioiden käyttäminen). Yhteiseen logiikkaan perustuu myöskin se, että voimme käyttää eri kieliä, koska kielet perustuvat samaan logiikkaan. Se, ettei eri kielten lauseita ei voida aina kääntää toisiinsa johtuu taas siitä, että asioiden nimeämiskäytännöt eivät ole yksinkertaisia ja helppoja eivätkä aina edes selviä, tämä ei ole logiikan ongelma vaan sen miten me maailmaa havainnoimme. Tästä meillä on tuttuna esimerkkinä sanan luovuus tai luova käyttö, jolla ei ole nykyisissä kielissämme selkeää yksinkertaista merkitystä (ainakaan ennen tätä tekstiä). Ei-loogisen ajattelun mukaan millään asialla tai esineellä ei voisi olla sovittuna yhteistä nimeä kahden tai useamman yksilön kesken tai havaittuna yhteistä ominaisuutta. Tällöin ei tietenkään myöskään mitään yhteisesti hyväksyttyä relaatiota voisi olla, koska ylipäätänsä ei voitaisi väittää, että jotakin on.

Logiikan hylkäämistavoitteissa ei ehkä tarkoitetakaan, että logiikka sinänsä hylättäisiin vaan ettei sille annettaisi liikaa painoa. Sanonnalla luovuudessa tulisi käyttää ei-loogisia metodeja ehkä tarkoitetaankin, että tulisi käyttää muita menetelmiä kuin pelkkää loogista päättelyä. Ja kuten olemme nähneet ongelma ei ole logiikassa sinänsä, vaan siinä miten me asioita loppujen lopuksi nimiämme ja mitkä ovat löydettävissä olevat relaatiota, nämähän eivät kuulu logiikkaan (kieleen) vaan tietyllä tavalla edeltävät sitä tai ovat niitä asioita, joita logiikan ja luonnollisen kielen avulla tutkitaan. Vaikka logiikka sellaisenaan ei ole yleinen keksimisen metodi, käytämme sitä välttämättä jokaisessa keksimisen (tai luovuuden) metodissa.

 

 

8.5. Sumea logiikka

Sumean logiikan käsite tuli yleiseen tietoisuuteen noin kymmenen vuotta sitten. Siitä tuli varsin nopeasti muotitermi, jonka aallot ovat tällä hetkellä osittain laatumassa, samalla kun sumean logiikan piiriin kuuluva tutkimus ja soveltaminen saa jatkuvasti uusia muotoja. Kiinnostusta ei ole vähentänyt itse termin ‘fuzzy sets’ ‘sumeat joukot’ aikaansaama reaktio, jossa nimenomaan käsite fuzzy tai sumea antaa termin tulkinnalle monenlaisia mahdollisuuksia ja saa samalla mm. erilaiset ’rajatietelijät’ innostumaan. Sumean joukon käsite, on suomen kielen sumea-termin käytöstä huolimatta, varsin selkeä.

Sumean logiikan alkulähteet ovat jo 1920-30 luvulla Jan Lukasiewiczin kehittämässä moniarvologiikassa ja Max Blackin epätäsmällisissä joukoissa. Termi sumea logiikka ilmaantui ensikertaa julkisuuteen, kun Berkeleyn yliopiston professori Lofti Zadeh julkaisei 1965 tutkielman ‘Fuzzy Sets’, jossa sovellettiin Lukasiewiczin moniarvoista logiikkaa joukkoihin. Zadeh kutsui epätäsmällisiä tai moniarvoisia joukkojaan, joihin niiden alkiot kuuluivat vaihtelevan voimakkaasti, ‘sumeiksi’ (fuzzy). Sanotaan, että Zadeh olisi ottanut kyseisen termin käyttöön kiusatakseen tiedettä.

Sumean logiikan filosofinen perusta, silloin kun tätä perustaa halutaan etsiä, on kuitenkin maailman ja sen tapahtumien tulkinnassa sekä ennustamisessa, osittain kielen ja maailman välisen suhteen tulkinnassa sekä toisaalta kielen tarkoituksen ja mahdollisuuden tulkinnassa. Sumean logiikan edustajien mukaan (esim. B. Kasko, 1993) maailma on sumea, kaksiarvoinen logiikka on totuuden ja maailman yksinkertaistamista, missä kaikille maailmaa koskeville lauseille halutaan antaa vain kaksi totuusarvoa tosi tai epätosi. Kun lauseet ja kielen termien viittaukset yksinkertaistaan tosiksi ja epätosiksi, menetetään Kaskon mukaan kaikki harmaan sävyt.

Sumean logiikan perusteiden terve ydin osuu mielestäni oikeaan, vaikkakin sen edustajien käyttämät perustelut ovat usein virheellisiä ja niissä tulkitaan logiikan ja kielen merkitys virheellisesti. Sumea logiikka antaa Kaskon mukaan perinteisesti mustavalkoisia totuuksia käyttävälle loogiselle ajattelulle kaikki harmaan sävyt. Sumean logiikan mukaan asiat eivät välttämättä ole joko täysin tosia tai täysin epätosia. Olennaista on, että totuuden kaikki asteet ovat sallittuja ja hallittavissa. Sumean logiikan mukaan kaikkeen ei tarvitse vastata kyllä tai ei, vaan asian ja sen vastakohta voivat olla jossakin määrin voimassa samanaikaisesti.

Periaatteena on että kaikissa faktoissa on kyse aste-eroista. Faktat ovat aina sumeita, epämääräisiä tai jossakin määrin epätäsmällisiä. Vain matematiikassa on mustaa ja valkoista, koska se on vain keinotekoinen sääntöjen ja symbolien järjestelmä. Tiede käsittelee harmaita ja sumeita faktoja kuin ne olisivat mustavalkoisia matemaattisia faktoja.

Kaskon mukaan sumea logiikka on erityisesti saanut suosiota kaukoidässä, koska siellä on voimakas moniarvologiikan perinne. Kaukoidässä on toteutettu sumeaan logiikkaan perustuvia tuotteita. On sumeita videokameroita, pesukoneita, mikroaaltouuneja, kaasuttimia ja satoja muita älykkäitä tuotteita Kaskon mukaan sumeuden perusperiaate on se, että kaikessa on kysymys aste-eroista. Tätä ei hänen mukaansa klassinen kaksiarvologiikka tunnista, koska se käsittelee ainoastaan arvoja tosi ja epätosi. Osaksi syöty omena ei ole klassisen logiikan mukaan omena eikä ei omena, mutta sumean logiikan mukaan omenan puolikas on sumea omena, jotakin omenan ja ei-omenan väliltä.

Tässä on Kaskon esittämän sumean logiikan kuvauksen ydin, kaikki maailmaa koskevat tosiasia-väitteet ovat sumeita, koska maailma ilmenee meille sumeana eli epätarkkana. Kun tämä tunnustetaan, muuttuu sumea logiikka Kaskon mukaan tarkaksi, koska se tunnustaa epätäsmällisyyden. Sen sijaan kun klassinen logiikka esittää vain tosia tai epätosia väitteitä, se kuvaa Kaskon mukaan maailmaa epätarkasti. Klassinen logiikka ja sumea logiikka ovat hänen mukaansa lähes toistensa vastakohtia.

Termi sumea viittaa suomenkielessä epämääräiseen, epäselvään, hämärään. Sumeassa logiikassa ei ole kyse siitä, että kehitettäisiin epäselvää logiikkaa vaan päinvastoin. Itse asiassa jos tarkkaan ajatellaan, niin suhteessa maailmaan ainakin arkikielessä ja ilmikuvassa sumea logiikka on tarkempaa, kuin perinteinen logiikka . Kun perinteinen kaksiarvologiikka ikäänkuin pakoittaa jokaiselle ilmiölle ja oliolle nimen tai ei-nimen, vaikka ihmisen mielestä se ei ole ihan nimensä mukainen, niin sumea logiikka on tässä tarkempi ja määrittää kuinka paljon olio on terminsä mukainen - tämä on yllättävä ilmiö joka ei heti tule mieleen edes sumean logiikan pioneereilla. Sumeus seuraa itse asiassa siitä, että kieli ei voi koskaan olla todellisuuden kuva, koska todellisuus kuvataan merkeillä, jotka eivät millään lailla muistuta todellisuutta, itse asiassa kuvakin syntyy vasta yhdessä kielen, kieliopin, monimutkaisten aivotoimintojemme, muistikuviemme, sosiaalisten sääntöjen yms. kautta.

Sumeasta logiikasta on sanottu, että se on valepukuista todennäköisyyttä. Kaskon mukaan asia on juuri päinvastoin. Jos piirrämme kuvion, joka on lähes ympyrä,

Emme voi sanoa, kuinka todennäköisesti kuvio on ympyrä. Todennäköisyys ei riitä selittämään kuvion ympyrän astetta. Sumean logiikan mukaan kuvio sen sijaan on suomea ympyrä, jotakin ympyrän ja ei ympyrän väliltä. Kaskon tunnetun toteamuksen mukaan kaksiarvoisuus tavoittelee yksiarvoisuutta täsmällisyyden kustannuksella. Tämä perustuu sumean logiikan näkemykseen, jonka mukaan mikään ei ole tarkalleen sitä, miksi sitä sanotaan, jos nyt sanomme asiaa joksikin tai ei-joksikin, niin annamme epätarkan kuvan, koska kaksiarvologiikka ei tunne aste-eroja, jotka sumea logiikka Kaskon mukaan sen sijaan tuntee.

Vaikka Kaskon väitteissä ja esittämissä sumean logiikan perusteissa on tietty ideansa, eivät ne perusväitteinä ole kovin päteviä. Sumean logiikan todellinen arvo tuntuu kuitenkin löytyvän sen aikaansaamista sovelluksista. Kasko sotkee toisiinsa kielen, teoriat ja todellisuuden, lisäksi hän olettaa, että kieli olisi sillä tavalla annettu, että jokaisen kielen sanalle tai lauseelle olisi löydyttävä totuusarvo, lähes satunnaisesti valittuun todellisuuden tilanteeseen nähden. Tulee huomata, että klassinen logiikka on teoreettinen kieli samaan tapa kuin sumea logiikkakin, ne eivät ole toistensa vastakohtia, vaan erilaisia tapoja rakentaa käsite- ja päättelymalleja.

Kaskon väite todellisuuden sumeudesta tulee ongelmaksi vasta sitten, kun tehdään todellisuutta koskevia väitteitä. Nämä eivät ole logiikan asioita vaan, asioita joita käytetään esim. empiirisessä tutkimuksessa, kun yritetään kehittää ja mahdollisesti testata maailmaa koskevia teorioita. Periaatteessa voimme käyttää mitä tahansa ristiriidatonta logiikka jos se antaa hyviä tuloksia. Perusteita, joita Kasko käyttää klassista logiikkaa vastaan, voidaan käyttää nimenomaan sen puolustamiseen. ‘Donald Davidson: ellei maailmassa olisi ajattelevia olentoja, mikään esine tai tapaus ei olisi tosi tai epätosi’. ‘Zen-sanonta: älä sekoita Kuuta sitä osoittavaan sormeen’. Eli logiikka on sormi, jota ei pidä sotkea todellisuuteen.

Klassisen logiikan soveltaja ei suinkaan esim. mieti tai totea onko puoliksi syöty omena, omena vai ei, ellei hän satu miettimään esim. omenan käsitettä, hänen lauseensa ei siis ole ‘tuossa on omena’ vaan ‘tuossa on puoliksi syöty omena’. Ihminen ja tutkija valitsee kielensä. Osittain syödyn omenan käsite on ‘osittain syöty omena’ ei ‘omena’ tai ‘ei-omena’.

Toinen Kaskon esimerkki kaksiarvoisuutta vastaan on hänen toteamus, että jos auto on pysäköity pysäköintiruutujen 31 ja 32 väliin, niin klassinen logiikka joutuu Kaskon mukaan väittämään, että sekä lause ‘auto on pysäköity ruutuun 32’ ja ‘auto ei ole pysäköity ruutuun 32’ molemmat ovat epätosia. Näin todellakin on, mutta se ei ole ongelma sinänsä , koska voidaan väittää myös käyttökelpoisemmin , että ‘auto on pysäköity ruutujen 31 ja 32 väliin’ tai ‘auto on pysäköity 40% ruutuun 31 ja 60% ruutuun 32’, näille väitteille on tässä tapauksessa löydettävissä tosi arvo.

Kaskon esittämää ongelma todellisuuden epätäsmällisyydestä, ei riitä kumoamaan klassista logiikkaa käyttökelvottomana, todellisuutta voidaan tutkia tarkemmin ja tarvittaessa voidaan käyttää moniarvologiikkaa, jos siitä on hyötyä, eli jos sen avulla on tutkijan mielestä saavutettavissa parempi teoria. Jos ja kun sumea logiikka tuo kuvaan mukaan tavallaan skaalattavan totuuskäsityksen voi se antaa uuden luovan näkökulman asioihin, minkä osoittaa runsaat sovellusratkaisut, joissa sitä menestyksellä toteutettu.

Kaskon arvio todennäköisestä ympyrästä on myös hieman harhateillä. Todennäköisyyttä arvioitaessa tulee erottaa

- todennäköisyyslaskenta, joka on yksi matematiikan haara ja sellaisena osa teoreettista kieltä

- puhekielen todennäköisyys käsite, joka on jonkinlaista subjektiivista todennäköisyyden käyttöä arkikielessä

- todennäköisyyslaskennankäyttö soveltavassa empiirisessä tieteessä

Nämä ovat kaikki eri asioita. Jos näemme ympyrää lähellä olevan kuvion, niin väite ‘tuo on todennäköisesti ympyrä’ ei ole mielekästä minkään todennäköisyysajattelun kannalta. Voimme vain todeta ‘tuo on kuvio, joka muistuttaa ympyrää’, jonka lauseen sisältö voi olla esim. sama kuin lauseen ‘tuo on sumea ympyrä’, todennäköisyyttä emme tässä tarvitse, siten Kaskon kritiikki ei käy kritiikiksi siitä, etteikö todennäköisyyteen perustuvilla lauseilla voisi korvata sumean logiikan lauseita. Emme mene tässä kuitenkaan syvemmälle ongelmaan, koska se ei ole siinä mielessä kiinnostava, että sumeaa logiikkaa on joka tapauksessa käytetty menestyksellisesti erilaisissa toteutuksissa, jolloin sillä on välttämättä tietty itseisarvo, joka syntyy sen luoman metodologisen lähestymistavan kautta.

Otamme kuitenkin vielä yhden esimerkin. Voidaan ajatella, että tähtitieteilijät epäilevät kaukaista avaruudessa olevaa kohdetta mustaksi aukoksi. Voidaan edelleen ajatella, että heillä on mielestään riittävästi näyttöä tai todisteita siitä, että he voivat väittää ‘tuo kaukainen kohde on todennäköisesti musta aukko’. Tätä voisi tietyllä tavalla rinnastaa edelliseen omena-esimerkkiin, mutta käytännössä on kyse täysin eri tyyppisestä ongelmasta. Se, että sanotaanko puolikasta omenaa omenaksi vai ei, on käsitteeseen ja siten kieleemme liittyvä ongelma. Väite, että jokin kaukainen kohde olisi musta aukko on sen sijaan empiirinen todellisuutta koskeva väite. Väite pitää sisällään sen, että sitä ei ole täysin tunnistettu ja että toisaalta on tehty erilaisia havaintoja kohteesta ja sen ympäristöstä, sillä tavalla, että tiedemiehet voisivat todeta sen todennäköisesti olevan mustan aukon. Sumean logiikan toteamus ‘kohde on sumea musta aukko’, ei tuo yhtään enempää valaistusta asiaan, tässä tapauksessa sumea väite saattaa olla jopa epämääräisempi, jos se ei pysty määrittelemään sumeuden astetta millään tavalla.

Sumean logiikan metodologinen etu on kuitenkin sellaisten teorioiden kehittäminen, jotka perustuvat ns. samantapaisten ilmiöiden havainnointiin, tarvitsematta tarkemmin määritellä mistä kohteessa itse asiassa on kysymys. Tämä on jälleen yksi sumean logiikan perusasia, tietynlainen holistinen piirre: teoria voidaan rakentaa kokonaisuuksille ja tarkemmin määrittämättömille ilmiöille, jos sen avulla voidaan tehdä hyödyllisiä johtopäätöksiä.

Kasko käsittelee perusteluissaan lauseet ja todellisuuden ikään kuin annettuina. Ei ole logiikan eikä todennäköisyyslaskennan asia miettiä, onko ympyrää muistuttava kuvio ympyrä vai ei. Käsitelkäämme tässä vielä joitakin todellisuutta (sellaisena kun me sen koemme) koskevia väitteitä, ennen kuin siirrytään sumean logiikan antiin luovuuden kannalta.

Tarkastelkaamme seuraavia lauseita ja sitä mihin ne viittaavat

tämä on omena

tämä on osittain syöty omena

tämä on vettä

tämä on kvarkki

tuo on pelkoa

poika juoksi reippaasti kadun yli

Nämä ovat todellisuutta koskevia väitteitä, joita voidaan esittää arkikielessä tai esim. tieteellisessä teoriassa. Ne eivät ole klassista logiikkaa tai sumeata logiikkaa, mutta jos testaamme ovatko lauseet tosia, joudumme välttämättä käyttämään testissämme logiikkaa jollakin tavalla.

Se, että pystymme nimeämään jonkun asian esim. omenan perustuu yleensä kaksiarvologiikkaan, ilmiö jonka toteamme tietyillä yhteisesti hyväksytyillä ehdoilla on omena aina kuin se esiintyy, se voi tietenkin olla myös jotakin muutakin esim. ‘hedelmä, jossa on siemeniä sisällä’. Voimme aivan hyvin korvata ‘omenan’ myös käsitteellä ‘sumea omena’, käytämme tällöin vain eri kieltä tai logiikkaa, mutta niiden kesken ei ole ristiriitaa. ‘Osittain syöty omena’ voi perustua klassiseen logiikkaan, senkin voidaan korvata käsitteellä ‘sumea omena’, näin omenaa ja osittain syötyä omenaa koskeville käsitteille, ei näyttäisi sumeassa logiikassa käsitteinä tulevan eroa.

Lause ‘tämä on vettä’ viittaa veden käsitteeseen. Tieteen edistyessä on vedelle saatu kemiallinen käsite H2O. Se tarvitaanko veden määrittelemiseksi kemistiä riippuu lauseen käyttöyhteydestä, jos käytämme sitä arkikielessä, todennäköisesti riittää kun me jollakin yleisesti hyväksytyllä tavalla voimme todeta aineen vedeksi. Jos teemme tieteellistä tutkimusta, jossa aineen tulkinta käsitteeksi vesi (H2O) on tärkeää, edellyttää aineen tunnistaminen kemiallisen testin.

Lause ‘tämä on kvarkki’ viittaa käsitteeseen, jota emme voi suoraan havaita eli ns. teoreettiseen termiin. Kvarkki on havainnoitavissa vain esim. graafisina jälkinä piirtimen piirroksessa, joka on syntynyt hiukkaskiihdyttimessä tapahtuneen aineen hajoittamisen seurauksena. Riittävän laajalti hyväksytty teoria, saattaa antaa uskottavan oikeuden, välillisten havaintojen avulla, väittää, että jokin ilmiö kuvaa kvarkin olemassaoloa. Tämä maailman kuvaaminen teoreettisina käsitteinä on mielenkiintoinen siirtymä ja tavallaan paljastus siitä, että itse asiassa kaikki käsitteet ovat teoreettisia, emme näe käsitettä omena kun näemme omenan.

Lause ‘tuo on pelkoa’ viittaa pelon käsitteeseen, joka on tietylle ihmisen käyttäytymistavalle antamamme nimi. Sekin on siis teoreettinen käsite kuten kvarkki. Pelko käsitteenä eroaa vielä kvarkista sillä tavalla, että ei voida edes väittää, että sana viittaisi johonkin meistä riippumattomaan asiaan. Käsitteen pelko määrittää aina jokin ihmisyhteisö ja käsite on sillä tavalla myös luonnollisen tai arkikielen termi, että sen merkitys saattaa muuttua aikojen kuluessa.

Lause ‘poika juoksi reippaasti kadun yli’ sisältää jo suuren joukon konkreettisia ja teoreettisia käsitteitä. ’Juosta’ ja ’reippaasti’ ovat pelkoa muistuttavia käsitteitä. ’Poika’ on ehkä käsitteistä pysyvin. ’Kadun’ käsite saattaa helposti muuttua aikojen kuluessa samaten kuin käsite ’yli’. Tässä näemme kuinka riippuvaisia käsitteet ja kohtaamamme todellisuus ovat ihmisistä, kuva todellisuudesta muuttuu samalla kuin kieli muuttuu. Koska kielemme sisältää niin paljon teoreettisia käsitteitä (tarkkaan ottaen kaikki käsitteet), voidaan sanoa myös, että todellisuus tai tarkemmin se todellisuus jota kulloinkin haluamme kuvat muuttuu aikojen myötä.

 

8.5.2. Sumean logiikan soveltaminen

Sumea logiikka on käsitteenä laaja, yleisesti sumea logiikka perustuu sumeiden joukkojen terialle, jolloin käsitepari vastaa klassista joukko-oppia ja klassista logiikkaa. Sumeiden joukkojen teorian kehittämiseen on päädytty lähinnä reaalimaailmassa esiintyvien ei-hyvin määriteltyjen käsitteiden vuoksi, sumeiden (epämääräisten) joukkojen teoria on klassisen joukko-opin laajennus.

Sumeiden joukkojen teoriaa sovellettaessa käytetään kvalitatiivisia kielellisiä ilmaisuja, joita edustavat sumeat joukot, joita puolestaan saavat arvoikseen ns. lingvistiset muuttujat. Sumeita joukkoja sovelletaan ns. epämääräisiin käsitteisiin kuten ‘kaunis (nainen)’ ja ‘suuri’. Tällöin ajatellaan, että sillä objektien joukolla , johon käsitettä sovelletaan, ei ole teräviä rajoja, korkeintaan estimaattoreita. Niillä on vain tietty aste sille, että ominaisuus on objektille luonteenomainen.

Todennäköisyysteoria on kehitetty ns. satunnaisten ilmiöiden teoriaksi, reaalimaailman ilmiöissä on paljon muunkinlaista epämääräisyyttä tai epämääräisyyttä kuin satunnaisuus. Tässä mielessä (mm.) sumea logiikka eroaa todennäköisyysteoriasta.

Vanhin, yleisin ja menestyksellisin sumeiden joukkojen sovellusalue on sumea sääntö ja kontrolli. Sumeita säätäjiä sovelletaan monilla aloilla kuten teollisuudessa, palveluissa , tiedonvälityksessä ja terveyden huollossa. Kulutustavaroissa sumeaa säätäjää käytetään mm, valokuvakameran automaattisessa tarkennusmekanismissa, kuvan stabiloijassa, pölynimurissa, ilmastointilaitteissa, jääkaapeissa jne.

Sumean säännön periaate voidaan kuvata seuraavasti (Mattila, 1997)

1. ‘jos z on A, niin y on B’

etsitään kokemus ja asiantuntemus tähän sääntöön

2. määrätään jäsennyysfunktiot ehto-osille ja seurausosille.

ehto-osat ja seurausosat eivät ole numeerisia täsmällisiä arvoja, vaan ne esitetään sumeiden joukkojen avulla, jotka ilmaistaan lingvistisillä säännöillä.

3. sijoitetaan lingvistiset produktiosäännöt

4. suoritetaan sumea päättely

Kun säännöt on ohjelmoitu sumealle säätäjälle ja se on käynnistetty, säätäjä tulostaa pätevimmän palautusarvon, joka perustuu muuttujien syöttötietoihin.

Esim. ilmastointilaitteen sääntö sumean päättelyn avulla voisi tapahtua siten, että syöttötietona (X) olisi ilman lämpötila ja tulostietona (Y) ilmastointijärjestelmän moottorin kiertonopeus. Tällöin voitaisiin käyttää esim. seuraavia sääntöjä (Kasko):

1. Jos lämpötila on kylmä, moottori pysähtyy

2. Jos lämpötila on viileä, moottorin käynti hidastuu

3. Jos lämpötila on sopiva, moottorin kiertonopeus on keskisuuri

4. Jos lämpötila on lämmin, moottori käy nopeasti

5. Jos ilma on kuuma, moottori käy täysillä

Tässä käsitteet (joukot) kylmä, hidastuu, keskisuuri, kuuma jne. ovat sumeita käsitteitä (joukkoja), joista osa on syöttötietoja ja osa tulostietoja. Toimiakseen ko. sumeat joukot vaativat tulkinnat, jotta sumea säätäjä voisi tulkita arvot (esim. lämpötila sopiva voidaan määritellä 19 asteen tuntumaan). Nyt sumea säätäjä toimii sillä periaatteella, että se saa jatkuvasti haluttua syöttötietoa (ilman lämpötila) ja tuottaa sen perusteella tulostiedot (moottorin kiertonopeuden).

Viime vuosina markkinoille on tullut satoja sumeaa logiikkaa soveltavia elektroniikan tuotteita, varsinkin Japanista. Yksi tunnettu alaan liittyvä sovellus on suomalaisen Teuvo Kohosen itsestään organisoituva kartta. Myös teoreettisella puolella sumeaa logiikkaa ja sen piiristä kehittyneitä ideoita kehitetään edelleen. Kuten todettiin sumea logiikka on käsitteenä laaja ja sen piirissä kehitetään jatkuvasti uusia teorioita, joista tällä hetkellä tunnetuimpia ovat (ks. esim. J.K Mattila, 1997)

- likimääräinen päättely eli päättely sumeilla käsitteillä

- sumea säätö, jota on runsaasti sovellettu mm. teollisuudessa

- modifiojien logiikka (sumeat ilmaisut, kielelliset määreet)

- mahdollisuusteoria

- päätöksenteko sumeassa ympäristössä

- sumeat tietokannat jne.

 

 

8.5.3. Sumealogiikka ja todennäköisyys

Myron Tribus: sumeus on naamioitunutta todennäköisyyttä, pystyn suunnittelemaan todennäköisyyksiin perustuvan säätimen, joka toimii samoin kuin sumeaan logiikkaan perustuva säädin. PA: sumea logiikka ei ole välttämättä sumeaa logiikkaa vaan sumeaa teoriaa; aito sumea logiikka voisi perustua joukko-opille ja todennäköisyyksille tai osa-ominaisuuksille. Sumeuden etu on tavallaan sama kuin kaaoksen, meidän ei tarvitse kaikkea rakentaa lego-palikoista vaan voimme käyttää myös moduleja ja moduli ryväksiä mahdollisesti jopa orgaanisia tai ainakin dynaamisia ryväksiä..

 

 

8.6. Kaaosteria

 

Kaaosteoria on yksi viime vuosikymmeninä esiin tulleista teorioista tai paremminkin joukko teorioita, jotka ovat saaneet ajoittain runsaastikin julkisuutta. Kaaosteoriaa voidaan pitää edelleenkin jonkinlaisena muotiteoriana, vaikka kaaos käsitteenä on jäämässä enemmän taka alalle ja esiin on astumassa joukko erilaisia teorioita tai lähestymistapoja, joilla on historiallinen taustansa jollakin tavalla kaaosteoriassa tai sen alkulähteillä.

Kaaosteorian sanotaan tuovan järjestyksen näennäisesti kaoottisiin tapahtumiin kuten säähän ja talouselämään. (ks. esim. James Gleick, Kaaos, Art House, Jyväskylä 1989). Kaaosteorioita käytettäessä tutkitaan Gleickin mukaan enemmänkin prosesseja kuin tiloja, enemmän tulevaa kuin olevaa. Uuden tieteen innokkaimmat puolestapuhujat ovat todenneet jopa, että kahdeskymmenes vuosisata tullaan muistamaan kolmesta teoriasta suhteellisuusteoriasta, kvanttimekaniikasta ja kaaosteoriasta.

Gelickin mukaan siinä, missä kaaos alkaa, siinä klassinen tiede loppuu. Yhtä kauan kuin on ollut olemassa luonnon lakeja tutkivia fyysikoita, yhtä kauan on vallinnut kummallinen tietämättömyys epäjärjestyksestä ilmakehässä ja myrskyävässä meressä, villieläinkantojen vaihtelussa ja sydämen ja aivojen värähtelyssä.. Luonnon säännötön puoli, sen epäjatkuva ja oikukas puoli on aina ollut tieteelle arvoitus - tai vieläkin pahempaa - painajaisuni.

Kaaos on yleisnimi sille nopeasti kasvavalle tutkimukselle, joka on uudelleen muotoillut tieteellisen maailman ajatusrakennelmia. Uusi tiede on luonnut omat kielensä fragtaaleineen ja bifurkaatioineen, laskottettuine diffeomorfismeineen ja sileine apagettikuvauksineen. Eräille fyysikoille kaaos on enemmänkin prosessien kuin tilojen tutkimusta. Kaaosta esiintyy sään vaihteluissa, lentokoneen liikkeissä ilmassa, autoruuhkissa moottoriteillä, maanalaisten öljyputkien virtauksissa.

Kaaoksen käsite osoitti Gleickin mukaan mahdottomaksi kuvitelmat ehdottoman tarkasta ennustamisesta. Yksinkertaisenkin systeemin on todettu aiheuttavan suunnattoman vaikeita ennustettavuusongelmia. Klassisena esimerkkinä tästä on esitetty väittämän ‘perhosen siiven isku Amerikassa voi aikaansaada maanjärjestyksen Aasiassa´ tapaisia näkemyksiä. Suurina ilmiöinä esim. koko maapallo ilmakehineen on yksi kokonaisuus, jossa kaikki tietyllä tavalla vaikuttaa kaikkeen. Esim. sään muuttuminen maapallolla on tietyllä tavalla yhtenäinen ilmiö, jossa sään vaihtelu tapahtuu koko maan ilmakehän puitteissa, vaikka esim. säätä pyritään ennustamaan yleensä paikallisesti. Sää on esimerkki erittäin monimutkaisesta ilmiöstä, jota on vaikka ennustaa pitkällä aikavälillä.

Ongelmana maailman ilmiöiden sattumanvaraisuus, monimutkaisuus, muotojen särmikkyys ja yllättävät hyppäykset. Kaaosteoreetikot uskovat katsovansa kokonaisuutta. Yksi esimerkki kaoottisesta ilmiöstä on pörssikurssien vaihtelu näinä päivinä, jolloin kurssien

vaihtelu on lähes täysin ennustamatonta lyhyellä aikavälillä. Kursseihin vaikuttavat voimakkaasti erilaiset psykologiset tekijät kuten tulosodotukset, pettymykset niissä, väärät odotukset, dollarin ja euron kurssi, kriisit maailmalla, kokemattomat sijoittajat ja analyytikot jne. Vain pitkällä aikavälillä näyttäisi yrityksen todellisella taloudellisella merkityksellä olevan väliä.

Kaaosteorioiden kaksi pääperiaatetta voidaan tiivistää seuraavasti

- pyritään tutkimaan ilmiöitä, jotka näyttävät kaoottisilta tai niin vaikeilta ja monimutkaisilta, että niitä ei normaalin tai perinteisen tieteen puitteissa 

   yleensä oteta tutkimuskohteeksi

- käytetään ja kehitellään menetelmiä, jotka perustuvat todennäköisyyspohjaisiin teorioihin enemmänkin kuin täsmälliseen päättelyyn tai

   ennustamiseen; ilmiöiden ja selittelyn epätäsmällisyys siis otetaan hyväksyttäväksi perusoletukseksi

 

Tässä yhteydessä on syytä tarkastella hetki kaaoksen käsitettä. Kaaoksella ymmärretään perinteisesti asiaa tai ilmiötä, joka on niin sekava tai käyttäytyy niin ennustamattomasti, ettei sitä kyetä määrittelemään. Kaaos-käsitettä käytetään arkikielessä toisaalta myös paljon huolimattomammin, eli usein jo silloin kun jotakin kaaoksen suuntaista on ilmenemässä. Kaaos käsitteenä luo tietynlaisen mystisyyden kehän, joka aikaansaa kiinnostusta eri tyyppisissä ihmisissä ja kaaosta käytetään kielessä nykyisin hyvin usein yleistyneenä terminä, puhutaan mm. oppimisesta kaaoksen kautta tai kaaos auttaa ajattelussa jne.

Yksi syy kaaos-termin käyttöönotolle ns. kaaosteorioissa on luultavammin lähtökohta, jossa ns. kaoottinen ilmiö on otettu tutkimuskohteeksi. Oleellista tässä on, että kun kaaos otetaan tutkimuskohteeksi, sitä ei enää tutkita kaaoksena, vaan ilmiönä, josta voitaisiin jotakin selittää,´käytännössä tämä tarkoittaa nimenomaan kaoottisuuden vähentämistä asiassa. Toinen huomioitava asia on, ettei ns. kaoottisia asioita ryhdytä selittämään kaoottisilla teorioilla tai väittämillä, vaan nimenomaan teorioilla ja malleilla, jotka vähentäisivät kaoottisuutta, tähän ei vaikuta mitenkään se, että käytetään esim. todennäköisyyspohjaisia malleja. Tarkoitus on etsiä riittävän suuria todennäköisyyksiä ilmiöitä selittäville teorioille, eikä mahdollisimman pieniä.

Tutkimuskohde ja tutkimusteoreettiset perusoletukset ovat kuitenkin luoneet joukon uusia selittämistapoja ja teorioita, joista on hyötyä tulevaisuudessa. Epäselviä ja vaikeasti ennustettavia ilmiöitä voidaan pyrkiä selittämään selityksillä, jotka eivät ole aukottoman kausaalisia. Kaaos on tapahtuma, joka tapahtuu tai näyttää tapahtuvan ennustamattomasti ja sattumanvaraisesti tai ilmiö, joka ainakin näyttää selittämättömältä . Oleellista on huomata, että itse kaaos ei varsinaisesti ole teoria kaaoksesta tai kaoottinen teoria. Vaikka tämä kaaoksen ajatus on saanut aikaan paljon mm. suuren yleisön kiinnostusta asiaan. Kaaosteoria on lähtenyt liikkeelle lähinnä siitä, kun on huomattu, että näennäisesti kaoottisissakin ilmiöissä on säännönmukaisuuksia.

Kaaosteorioiden ansiot ovat mm. siinä, että

1. Teorian ei tarvitse olla deterministinen tai aukottoman kausaalinen lähtien pienemmistä jo tieteen ennestään tuntemista ja tunnustamista osista täysin  ennustettavaan ja toisaalta

2. Kaaosteorian mukaisen tutkimuskohteen ei tarvitse olla perinteisen tieteen mukainen 

siinä mielessä, että tutkimuskohteeksi voidaan ottaa ilmiö, jonka ’selittämättömyys’ hyväksytään jo ilmiötä tutkimuskohteeksi valittaessa

Kaaosteorialle on tyypillistä, että kaikki premissit ja johtopäätökset voivat olla todennäköisyyksiä, tai rakentua muulle ei-kausaaliselle mallille. Oleellista on se, että hyväksytään epävarmuus kaikilla tasoilla ja käytetään epävarmuudessa vallitsevia säännönmukaisuuksia hyväkseen. Kaaosteoriaan pohjaavat tieteelliset teoriat ovat siis ennen kaikkea metodisesti uusia siinä mielessä, ettei niiden tarvitse pohjautua tieteen aikaisempien perinteiselle metodilla aikaansaatuihin tuloksiin ja keinoihin. Jos kerran on niin, että maailma on täynnä ennustamattomia ilmiöitä, joiden analyyttinen perinteinen ennustaminen saattaa viedä kymmeniä vuosia, niin miksei voida hyväksyä lähtökohtaa ja käyttää hyväksi todennäköisyyksiin ja erilaisiin teemiteoreettisiin malleihin perustuvia metodeja. Kun tämä hyväksytään, voidaan tutkimuskohteeksi ottaa periaatteessa mitä tahansa ilmiö pelkäämättä sitä, että perinteisen potentiaalisen selityksen vaikeus estäisi tutkimuskohteen valinnan.

Tässä on oleellista, että kuvaan ei astu esim. sattuma tai epäloogisuus, kaaosteoria ei siis missään nimessä ole epälooginen teoria, vaan kaaosteoria käyttää luonnollisesti kaikkea olemassaolevaa peruskäsitteistöä ja mallistoa, vaikka omassa käsitemaailmassaan ja maailmankuvassaan se tulee kehittämään myös esim. omia systeemiteoreettistyyppisiä malleja. Kaaosteoria itsessään ei varsinaisesti ole teoria vaan käsite tai metodinen kehikko, joka pitää sisällään ns. kaaosteorian ajatukset. Itse teoriat voivat olla systeemiteoreettisia, sumeaa logiikkaa, hermoverkkoteoriaa jne. Kaaosteoria ja kaaos tullevat aikaa myöten jäämään käsitteinä taustalle, mutta ne ovat kuitenkin olleet yksi lähtölaukaus uudelle tieteen suunnalle, joka perustuu tietoisesti epävarmuuteen.

Kaaosteorian ja perinteisen tieteen välistä ero voitaisiin havainnollista saan ennustamisella. Perinteisellä tieteellä on pyrkimys ennustaa lähtötilanteesta kaikki muutokset ja sitä kautta päätyä matemaattisen tarkasti ja loogisesti tiettyyn loppupäätelmään eli ennusteeseen. Sää maapallolla on ilmiönä laaja, jossa koko maapallon ilmasto on tavallaan yksi elävä organismi, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tästä voidaan fantasioida päätelmä esim. ‘perhosefekti’, jonka mukaan perhosen siivenisku tänään Pekingissä voi muuttaa ensi kuussa myrskyjen tuloa New Yorkissa. Säätä tutkittaessa ollaan tekemisissä erittäin vaikeasti tiedollisesti hallittavan ja ennustettavan ilmiön kanssa, jolloin on erittäin vaikeata antaa sääennusteita pitkälle aikavälille Säätä ennustettaessa voitaisiin tyypillisesti käyttää kaaosteoreettisia malleja.

Yksi esimerkki voisi olla Teuvo Kohosen itseorganisoituva kartta. Itseohjautuva kartta on matemaattiseen kaavaan perustuva kartta tietojen tai havaintojen joukosta, joka järjestyy itsestään eriasteisten yhtäläisyyksien perusteella. Jos halutaan esim. tutkia yritysten todennäköisyyttä mennä konkurssiin, niin kerätään monipuolista tietoa menestyvistä ja konkurssiin menneistä yrityksistä; nämä tiedot syötetään SOM-ohjelmaan, joka rakentaa kartan yrityksistä sen mukaan, miten lähellä ne ovat konkurssia. Lisäksi kartta ryhmittelee yrityksiä erilaisiksi ryppäiksi tiettyjen taloudellisten osoittimien mukaan.

Kohosen itseohjautuvan kartan etuina esim. perinteiseen luokitteluun verrattuna (esim. että luokitellaan konkurssiyritysten tai menestyvien yritysten piirteitä) on se, että se antaa mallin luokittelun tekemiseksi siten, luodaan tavallaan mosaiikki, jossa ominaisuuksilla on eri painoarvoja etäisyyksiä.

Luovuuden kannalta kaaosteoria antaa esimerkin siitä, kuinka perinteistä ajattelua voidaan murtaa yksinkertaisilla periaatteilla alkamalla tutkia asiaa, jota ei ole tapana tutkia ja käyttämällä menetelmiä, joita ei ole tapana käyttää. Etuna on kokonaan uusien teoriarakennelmien synty, joita voidaan soveltaa monessa. Tämä antaa paljon mahdollisuuksia luovuudelle, kokonaan uuden tyyppisille lähestymistavoille. Toki kaikki vanha ja perinteinen tiede ja sen tulokset on aina käytettävissä ja sovellettavissa myös uusissa teorioissa. Jossakin vaiheessa kaaosteoriat tai sen elinvoimaisimmat osat ovat luultavasti osa perinteistä tiedettä.